Kouluampuminen on meidän syytämme
Elettiin vuotta 1989. Uotilanrinteen yläasteen konekirjoitusluokassa istuttiin hiljaa ja vakavana, kun opettaja kertoi Raumanmeren koulun ampumistapauksesta, jossa 14-vuotias poika surmasi 15-vuotiaan ja 14-vuotiaan pojan.
Taustalta paljastui ala-asteelta asti jatkunut kiusaaminen. Sama aihe nousi esiin Viertolan traagisessa koulusurmassa.
Valtakunnallisestikin jättiläismäisen Rauman tapauksen jälkipuinti jatkui vilkkaana sen aikaisissa suosituissa medioissa, kuten sanomalehtien yleisönosastoissa. Silloin puhuttiin television väkivaltaohjelmista, nyt nuorten ajatusmaailmaa sekoittavista TikTok-videoista.
Viertolan surman jälkeen oli selvää, että keskustelu siirtyy nopeasti koulujärjestelmään, sosiaalisen median vaikutukseen, aselakiin ja lastensuojelun toimivuuteen. Näistä aiheista pitkääkin keskustella, mutta aika harvoin päästään varsinaiseen asian ytimeen, juurisyyhyn, joka aiheuttaa pahoinvointia.
Suomalaisille on tyypillistä, että kriiseissä ja ongelmissa katse kääntyy valtioon, yhteiskuntaan, palvelurakenteeseen, poliitikkoihin, rakenteisiin ja valvovaan isoonveljeen – ei niinkään itseemme ja läheisiimme.
Vastuun ottaminen itsestä ja omasta elämästä ei ole kovinkaan trendikästä, koska olemme tottuneet ulkoistamaan elämämme palvelujärjestöön nimeltä Oy Suomi Ab.
Kun lapsi voi huonosti, siirrämme asian hoidon koululle, sosiaaliviranomaisille, urheiluseuroille ja järjestöille. Kun lapsi on tuupattu pois näkyvistä ja mielestä, on hyvä keskittyä oman Instagram-tilin päivittämiseen ja selailuun.
Tähän asti parhaan näkökulman koulusurmakeskusteluun on tuonut hyvinkääläinen rehtori Jarno Hannula, joka nosti Kuntalehden haastattelussa keskiöön tunteen ja läsnäolon.
– Aikuisten huono olo ja kiire, voivat helposti heijastua lapsiin ja seuraukset näkyvät. Ei ole kyse siitä, ovatko lapset niin sanotusti huonoista tai hyvistä perheistä tai onko koulussa riittävästi poistumisteitä, Hannula kommentoi.
Kun edes joudutaan miettimään vakavissaan pakoreittiä ampumavälikohtauksen sattuessa, on tehty jo aika monta asiaa väärin. Tai jätetty tekemättä kokonaan.
Hannula uskoo vahvasti, että jos lapselta ottaa puhelimen pois ja ehdottaa yhteistä tekemistä esimerkiksi ulkona, autotallissa tai uimahallissa, lapsi kyllä ennen pitkää innostuu.
– Kyse on siitä, onko tällaista tekemistä tarjolla, jaksammeko me olla läsnä, ehdimmekö?
Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen muistutti A-studiossa, että Suomessa on yhtä lasta kohden neljä aikuista. Eikö sen pitäisi jo riittää siihen, että pystyisimme huolehtimaan kruununjalokivistämme?
– Lapset ovat kotiensa kasvatteja, Pekkarinen tiivisti osuvasti.
Jos kadulla viruu kaatunut vanhus, älä kävele ohi. Äläkä silloinkaan, kun näet pahoinvoivan lapsen.
Marko Leppänen
