Pau­li Uu­si-Kil­po­nen

Toi­mit­ta­jaa vas­ta­pääs­tä is­tuu nuo­ri nai­nen, joka vai­kut­taa iloi­sel­ta ja ta­sa­pai­noi­sel­ta. Hä­nen ta­ri­nan­sa kui­ten­kin ker­too, et­tä elä­mä on ol­lut kaik­kea muu­ta.

– Kun pa­hin vai­he is­ki, en pääs­syt ylös sän­gys­tä. En vain yk­sin­ker­tai­ses­ti jak­sa­nut. En­si al­kuun piti po­mol­le va­leh­del­la mig­ree­nis­tä ja ties mis­tä. Erää­nä päi­vä­nä sit­ten tuli täy­si ro­mah­dus. Oli pak­ko ker­toa työ­nan­ta­jal­le to­tuus, sa­noo Kert­tu, joka ei ole hä­nen oi­kea ni­men­sä.

Pie­nel­lä paik­ka­kun­nal­la ei ha­lu­ta tul­la mie­len­ter­vey­son­gel­mis­ta jul­ki­suu­teen omil­la kas­voil­la ja ni­mel­lä.

Sama ti­lan­ne on kol­me­kymp­pi­sel­lä rau­ma­lais­mie­hel­lä, joka täs­sä haas­tat­te­lus­sa esiin­tyy Tep­po­na. Hä­nel­le ko­ro­na-ai­ka oli vii­mei­nen niit­ti. Ta­lous ro­mah­ti, omai­suus meni, kun ah­dis­tus ja lop­puun­pa­la­mi­nen vei­vät mie­hen sy­viin ve­siin. Päih­teet aut­toi­vat vain het­ken.

Mo­lem­pien koh­dal­la oli kyse sii­tä, et­tä oi­rei­siin oli­si pi­tä­nyt tart­tua jo pal­jon ai­kai­sem­min. Ker­tul­la ha­vait­tiin kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten epä­va­raa per­soo­nal­li­suus­häi­riö. Te­pol­la di­ag­no­soi­tiin tark­kaa­vai­suus­häi­riö ADHD jo nuo­re­na.

ADHD vai­kut­ti hä­nen käy­tök­seen­sä koko kou­lui­än. Muun mu­as­sa si­ten, et­tä omien tun­tei­den kä­sit­te­ly on Te­pon omien sa­no­jen­sa mu­kaan täy­sin re­tu­pe­räl­lä.

– Iän kart­tu­es­sa mi­nus­ta tuli to­del­la vi­hai­nen nuo­ri­mies ja olin kai­ken li­säk­si hy­vin jää­rä­päi­nen. En ym­mär­tä­nyt ol­len­kaan omaa käy­tös­tä­ni. Toki sen ta­ju­sin, et­tei kaik­ki ol­lut kun­nos­sa ja olin eri­lai­nen kuin mo­net muut. En kui­ten­kaan osan­nut se­lit­tää it­sel­le, mik­si näin oli, Tep­po ker­toi.

Hä­nen mu­kaan­sa mo­nis­ta pie­nis­tä vas­toin­käy­mi­sis­tä kas­voi iso on­gel­mien vir­ta, joka vei mu­ka­naan. Kon­kurs­sis­sa hän me­net­ti kai­ken omai­suu­te­na. Hän sa­noi elä­neen­sä puo­li vuot­ta täy­sin ra­hat­to­ma­na.

– Ko­ro­na-ai­ka oli se vii­mei­nen niit­ti, kun kaik­ki pai­kat, mis­tä apua oli­si voi­nut ha­kea, oli­vat kiin­ni.

Lo­pul­ta hän sul­keu­tui asun­toon­sa, ei­kä ha­lun­nut pääs­tää si­säl­le ke­tään.

– Piti pe­lä­tä, et­tä mil­loin ovi­kel­loa soit­taa po­lii­si, so­si­aa­li­toi­mis­ton vir­kai­li­ja tai ulo­sot­to­mies!

Ker­tun koh­dal­la pa­han ma­sen­nuk­sen ja ah­dis­tuk­sen lau­kai­si van­hem­pien avi­oe­ro ja ta­lous­vai­keu­det sekä lo­pul­ta van­hem­pien kon­kurs­si.

– En osan­nut kä­si­tel­lä tun­tei­ta­ni, en­kä ym­mär­tä­nyt, mis­tä mie­li­a­lo­jen jyrk­kä vaih­te­lu joh­tui. Olin myös to­del­la vi­hai­nen ja vä­lil­lä it­kui­nen. Opis­ke­lu su­jui kui­ten­kin jo­ten­kin ja sain pa­pe­rit ulos amik­ses­ta.

Töi­den al­ka­mi­nen ei var­si­nai­ses­ti hel­pot­ta­nut ti­lan­net­ta. Pi­kem­min­kin kävi päin­vas­toin.

– Nyt kun mie­tin työ­e­lä­mää, niin kyl­lä olo­a­ni pa­hen­si kol­mi­vuo­ro­työ ja huo­no joh­ta­mi­nen. Tu­kea en saa­nut, ei­kä vuo­ro­vai­ku­tus po­mon kans­sa ol­lut sel­lais­ta, et­tä oli­sin voi­nut ker­toa omas­ta ti­lan­tees­ta­ni, Kert­tu har­mit­te­li.

Apu löy­tyi, kun elä­mä ro­mah­ti, ei­kä hän pääs­syt enää sän­gys­tä ylös. Työ­ter­vey­den kaut­ta Kert­tu sai pas­si­tuk­sen Rau­man psy­ki­at­ri­an po­lik­li­ni­kal­le. Siel­tä al­koi hä­nen as­teit­tai­nen kun­tou­tu­mi­sen­sa.

On­gel­mia tuot­ti aluk­si hoi­ta­jien jat­ku­va vaih­tu­mi­nen. Luot­ta­muk­sel­lis­ta suh­det­ta oli Ker­tun mu­kaan vai­kea luo­da ja tur­hau­tu­mis­ta toi oman ti­lan­teen ja his­to­ri­an tois­tu­va ker­taa­mi­nen.

– Luot­ta­muk­sel­li­sen suh­teen syn­ty­mi­nen on tär­ke­ää, kos­ka omis­ta on­gel­mis­ta pu­hu­mi­nen on muu­ten­kin vai­ke­aa. En eten­kään al­ku­ai­koi­na voi­nut edes aja­tel­la pu­hu­va­ni omis­ta on­gel­mis­ta­ni ka­ve­reil­le. Se tun­tui mah­dot­to­mal­ta, Kert­tu muis­tut­ti.

Mo­lem­mat haas­ta­tel­ta­vat ovat jo oman ko­ke­muk­sen­sa kaut­ta to­den­neet, et­tä sil­loin kun ti­lan­ne oli­si vie­lä hel­pos­ti kor­jat­ta­vis­sa, apua on vai­kea saa­da.

Lan­til­la on myös toi­nen puo­li. Pie­neh­köt oi­reet kuit­taa hel­pos­ti aja­tuk­sel­la, et­tä kyl­lä se täs­tä. Omaa hen­kis­tä kun­toa on vai­kea ar­vi­oi­da. Täl­lai­ses­ta syn­tyy hel­pos­ti ti­lan­ne, et­tä apu tu­lee lii­an myö­hään; sil­loin, kun elä­mä ro­mah­taa tai on ro­mah­ta­mas­sa.

– Oli­si ää­ret­tö­män tär­ke­ää, et­tä täl­lai­set ma­ta­lan kyn­nyk­set pai­kat ku­ten Mie­li ry pi­tä­vät oven­sa au­ki ja tän­ne voi tul­la, kun sil­tä tun­tuu, sa­noo Tep­po.

Tär­kein­tä mo­lem­pien toi­pu­mi­sen kan­nal­ta on ol­lut se, et­tä osaa tun­nis­taa tun­ne­ti­lan­sa ja nii­hin vai­kut­ta­vat te­ki­jät. Sil­loin on pa­rem­min it­sen­sä kans­sa si­nut ja op­pii hal­lit­se­maan tun­ne­ti­lan­sa.

Tänä päi­vä­nä Tep­po opis­ke­lee ja te­kee keik­ka­töi­tä sen ver­ran, et­tä pär­jää jo­ten­kin. Pää­pai­no on omas­sa ko­ko­nais­val­tai­ses­sa kun­tou­tu­mi­ses­sa.

Kert­tu te­kee niin ikään töi­tä tu­e­tus­ti ja us­koo ole­van­sa elä­mäs­sään jo sil­lä pa­rem­mal­la puo­lel­la. Us­van läpi pais­taa valo.