Pau­lii­na Vil­pak­ka

Tai­tei­li­ja Svet­la­na Bre­zits­ka­yan näyt­te­lys­sä voi bon­ga­ta tut­tu­ja paik­ko­ja. Öl­jy­vä­ri­töis­sä esit­täy­ty­vät nä­ky­mät muun mu­as­sa Po­ris­ta, Rau­mal­ta, Hel­sin­gis­tä, Tu­rus­ta, Kris­tii­nan­kau­pun­gis­ta ja Hau­holta.

– Maa­laan asui­nym­pä­ris­tö­ä­ni. Pai­kas­ta pi­tää ol­la syn­ty­nyt mi­nul­le vai­ku­tel­ma ja sen pi­tää he­rät­tää tun­tei­ta. Sen on ol­ta­va tut­tu ja ra­kas, et­tä sii­tä tu­li­si tau­lun ai­he. Eli en maa­laa heti kun näen jos­sain esi­mer­kik­si kau­niin ta­lon. Se ei rii­tä, vaan tar­vi­taan jo­tain enem­män, Bre­zits­ka­ya ker­too.

Sik­si hä­nen tau­lu­jen­sa ai­heik­si pää­ty­vät mo­nes­ti pai­kat, jois­sa hän on viet­tä­nyt pal­jon ai­kaa ja ken­ties asu­nut­kin, ku­ten esi­mer­kik­si Hel­sin­gis­sä. Bre­zits­ka­yan tai­de­a­tel­jee si­jait­si ai­koi­naan vas­ta­pää­tä Jo­han­nek­sen kirk­koa. Ky­sei­nen kirk­ko on­kin pääs­syt maa­lauk­siin, ku­ten myös nä­ky­mät Ka­ta­ja­no­kal­ta jään­mur­ta­ji­neen sekä Viis­kul­man ris­teyk­ses­tä.

Brezitskayan taulujen aiheiksi päätyvät monesti paikat, joissa hän on viettänyt paljon aikaa.

Tai­tei­li­jan sil­mää miel­lyt­tää van­ha ark­ki­teh­tuu­ri, jota löy­tyy esi­mer­kik­si Rau­mal­ta.

– Rau­mal­la en ole asu­nut, mut­ta siel­lä olen käy­nyt mon­ta ker­taa. Rau­ma on hy­vin eri­tyi­nen, kau­nis ja hy­vin säi­ly­nyt.

Kol­me vuot­ta sit­ten Bre­zits­ka­ya puo­li­soi­neen löy­si so­pi­van oma­ko­ti­ta­lon Po­rin Ky­lä­saa­res­ta. Ny­kyi­ses­sä ko­dis­sa on hy­vin ti­laa maa­la­ta, ja his­to­ri­oit­si­ja-puo­li­son­kin työs­ken­nel­lä.

– Tääl­lä on kau­nis­ta, ta­sais­ta ja meri lä­hel­lä. Asum­me Ky­lä­saa­res­sa luon­non kai­na­los­sa. Joka päi­vä nä­kyy eläi­miä ja meil­lä on iha­nat nä­ky­mät pel­loil­le.

Mos­ko­vas­ta Suo­meen he muut­ti­vat 20 vuot­ta sit­ten. En­sim­mäi­nen Suo­men koti si­jait­si Loi­maal­la, jos­sa myös oli ta­sai­set mai­se­mat ja ta­sai­nen ho­ri­sont­ti.

– Ih­mi­set ih­met­te­li­vät, mik­si pää­dyim­me sin­ne. Se­li­tys oli, et­tä tyk­kä­sim­me vain. Se myös muis­tut­ti Uk­rai­naa, jos­sa mei­dän mo­lem­pien juu­ret ovat.

Usein sumuinen syys- ja talvimaisema inspiroi taiteilijaa.

Maa­laa­mi­nen on ol­lut Bre­zits­ka­yal­le mie­luis­ta puu­haa jo lap­suu­des­ta läh­tien ja tai­tei­li­jak­si tu­le­mi­nen oli lap­suu­den haa­ve. Rak­kaus la­jiin on säi­ly­nyt läpi elä­män. Aka­tee­mis­ta tai­de­kou­lu­tus­ta hän ei ole saa­nut.

– Voi­sin oi­ke­as­taan sa­noa, et­tä väl­tin saa­mas­ta sitä. Kou­lui­käi­se­nä kä­vin maa­laus­kurs­sil­la, jos­sa oli eri­tyi­sen va­paa il­ma­pii­ri. Tär­kein­tä oli maa­la­ta omal­la ta­val­la. Opet­ta­ja­na oli am­mat­ti­tai­tei­li­ja, ja se oli hä­nen ta­pan­sa opet­taa. Myös ai­kuis­tut­tu­a­ni pää­tin, et­tä se on eh­kä oi­kea tapa mi­nul­le.

Tai­tei­li­jak­si tu­le­mi­nen on vaa­ti­nut myös har­joit­te­lua, suur­ten mes­ta­rei­den töi­hin tu­tus­tu­mis­ta, mu­se­o­vie­rai­lu­ja, ym­pä­ris­tön ha­vain­noin­tia ja niin edel­leen.

– Ja sit­ten vain pi­tää teh­dä töi­tä, eli maa­la­ta, mie­luum­min päi­vit­täin, Bre­zits­ka­ya sa­noo.

Hä­nen öl­jy­vä­ri­töi­tään on ku­vat­tu muun mu­as­sa in­tui­tii­vi­sek­si re­a­lis­mik­si­kin. Työp­ro­ses­sis­saan hän voi käyt­tää va­lo­ku­via apu­na, mut­ta pää­o­sin maa­laa muis­tin­sa pe­rus­teel­la työ­huo­neel­laan.

Uu­sin näyt­te­ly on ni­mel­tään Poh­jois­tuu­li, joka ker­too myös sii­tä, et­tä usein juu­ri su­mui­nen syys- ja tal­vi­mai­se­ma ins­pi­roi tai­tei­li­jaa.

– Sil­loin vä­rit näyt­täy­ty­vät eri ta­val­la ja va­lo­kin on eri­lai­nen.

Svetlana Brezitskayan Näyttely on esillä Porin Taiteilijaseuran P-galleriassa 12. lokakuuta asti. Kuva: Pauliina Vilpakka