Olen jos­kus lei­ki­tel­lyt aja­tuk­sel­la, mil­tä tun­tui­si elää jo­nain toi­se­na ai­ka­kau­te­na. Oli­si­ko ol­lut hel­pom­paa elää vaik­ka suu­ri­na näl­kä­vuo­si­na 1860-lu­vul­la? Tus­kin vaan – sil­loin oli­sin hy­vin­kin saat­ta­nut kuol­la näl­kään. Tai vii­me so­tien ai­kaan? Tai sor­to­kau­si­na. Vai­kea on löy­tää mi­tään hel­pom­paa ajan­jak­soa his­to­ri­as­tam­me.

Kaik­ki­na ai­koi­na on ol­lut omat vai­keu­ten­sa ja ilo­nai­heen­sa. Niin on var­mas­ti jo­kai­sen omas­sa­kin elä­mäs­sä. Kun ikää kart­tuu, huo­maa et­tä elä­mä on pian elet­ty. Tu­lee kai­ken­lais­ta kremp­paa ja maa al­kaa väis­tä­mät­tä ve­tää puo­leen­sa. Mo­net unel­mat jää­vät to­teu­tu­mat­ta. Sik­si kan­nat­ta ol­la kii­tol­li­nen sii­tä hy­väs­tä, mitä on saa­nut – esi­mer­kik­si täs­tä pit­käs­tä rau­han ajas­ta, min­kä on saa­nut elää.

Eräs hen­ki­lö va­lit­te­li ker­ran, et­tä hän ei muis­ta hen­gel­li­sis­tä pu­heis­ta enää mi­tään. Seu­rois­sa on olen­nais­ta vei­saa­mi­sen li­säk­si seu­ra­pu­heet: niis­sä ja­e­taan sa­naa, eväs­tä mat­kal­le ian­kaik­ki­seen elä­mään. Toi­nen ky­syi: no muis­tat­kos mitä söit kak­si viik­koa sit­ten tiis­tai­na lou­naak­si – ei­pä hän tie­ten­kään muis­ta­nut – ”mut­ta syö­nyt olet kui­ten­kin!”

Niin­pä, elos­sa säi­lyy syö­mäl­lä. Niin on ruu­miin lai­ta – mut­ta myös hen­gen. Raa­ma­tun sana on an­net­tu meil­le kar­tak­si ja kom­pas­sik­si. Sa­moin eh­tool­li­nen hen­gen ra­vin­nok­si. Ar­mon­vä­li­nei­den kaut­ta Ju­ma­lan ar­mo tu­lee luok­sem­me, mei­hin. Tie­tys­ti jo­kai­nen ih­mi­nen kai­paa myös hen­gel­li­siä ko­ke­muk­sia, ru­kous­vas­tauk­sia ja Ju­ma­lan läs­nä­o­loa. Mut­ta vaik­kei mi­tään eri­kois­ta tun­ti­si­kaan tai ko­ki­si­kaan, riit­tää, et­tä on syö­nyt – ikä­vöi­vä us­ko­kin riit­tää.

En­si sun­nun­tain (4.5.) kirk­ko­vuo­den ai­he on hyvä pai­men. Jee­sus on hyvä pai­me­nem­me, joka kul­kee mei­dän edel­läm­me ava­ten tien, kul­kee myös vie­rel­läm­me tu­kien ja roh­kais­ten ja tu­lee­pa vie­lä jäl­jes­säm­me­kin aut­ta­en eteen­päin. Psal­mis­sa 23 on iha­na lu­paus: ”Her­ra on mi­nun pai­me­ne­ni, ei mi­nul­ta mi­tään puu­tu. Hän vie mi­nut vih­reil­le nii­tyl­le, hän joh­taa mi­nut vet­ten ää­reen, siel­lä saan le­vä­tä. Hän vir­voit­taa mi­nun sie­lu­ni, hän oh­jaa mi­nua oi­ke­aa tie­tä ni­men­sä kun­ni­an täh­den.” Näi­hin lu­pauk­siin saam­me kaik­ki – minä ja sinä – us­kol­la tart­tua.

As­ko Rii­hi­mä­ki

Kirk­ko­her­ra, Eu­ra­jo­en seu­ra­kun­ta