Van­han tes­ta­men­tin pi­sim­mäs­sä psal­mis­sa ovat sa­nat, jot­ka ovat rie­mas­tut­ta­neet ja roh­kais­seet mi­nua: ”Kun si­nun sa­na­si avau­tuu, se va­lai­see, tyh­mä­kin saa sii­tä ym­mär­rys­tä.” Ps. 119:30

Kaut­ta ih­mi­sen his­to­ri­an, tu­han­sien vuo­sien ai­ka­na, Ju­ma­la on osoit­tau­tu­nut oi­keu­den­mu­kai­sek­si, lau­pi­aak­si ja us­kol­li­sek­si.

Ruu­tin kir­ja löy­tyy Tuo­ma­rien kir­jan ja en­sim­mäi­sen Sa­mu­e­lin kir­jan vä­lis­tä. Vain nel­jä lu­kua suu­ren ker­to­muk­sen si­säl­lä. Tuo­ma­rien kir­jan vii­mei­nen jae piir­tää eteem­me ka­run ajan­ku­van: ”Sii­hen ai­kaan Is­ra­e­lis­sa ei vie­lä ol­lut ku­nin­gas­ta, ja jo­kai­nen toi­mi niin kuin it­se hy­väk­si näki.”(Tuom. 21:25)

Ker­to­mus al­kaa: ”Sii­hen ai­kaan, kun kun tuo­ma­rit hal­lit­si­vat Is­ra­e­lia, tuli ker­ran nä­län­hä­tää maa­han.” Ei mi­tään uut­ta au­rin­gon al­la. “Muu­an mies Juu­dan Bet­le­he­mis­tä muut­ti sil­loin vai­mon­sa ja kah­den poi­kan­sa kans­sa Mo­a­bin maa­han.” Kuin­ka kau­an on­kaan ol­lut siir­to­lai­suut­ta?

Per­hees­sä eh­tii ta­pah­tua mo­nen­lais­ta. Noo­min puo­li­so, Eli­me­lek kuo­li. Noo­mi jäi yk­sin poi­kien­sa kans­sa. Po­jat vart­tui­vat mie­hik­si. He sol­mi­vat avi­o­lii­ton Ruu­tin ja Or­pan kans­sa. Kym­me­nen vuot­ta ku­lui. Mo­lem­mat po­jat­kin kuo­li­vat. Noo­mi oli yk­sin. Mut­ta ei sit­ten­kään. Mi­ni­ät kuu­lui­vat edel­leen Noo­min per­hee­seen.

Uu­ti­set kul­ki­vat sil­loin­kin. Noo­mi kuu­li, et­tä ko­ti­maas­sa oli saa­tu hyvä sato. Her­ra oli pi­tä­nyt hy­vää huol­ta hä­nen kan­sas­taan. Noo­mi päät­tää läh­teä ko­tiin. Mi­ni­ät oli­vat kiin­ty­neet Noo­miin. Mi­ten he tu­li­si­vat sel­viy­ty­mään Noo­min ko­ti­maas­sa?

Noo­mi an­taa jär­ke­vän neu­von mi­ni­öil­leen. Hän ke­hot­taa hei­tä pa­laa­maan ko­tiin äi­tien­sä luok­se ja toi­voo heil­le uut­ta mies­tä, jon­ka ka­ton al­la he sai­si­vat tur­van. Voi­mak­kaat tun­teet ra­vis­te­le­vat näi­tä kol­mea nais­ta. Noo­mi tie­tää, et­tä hän ei pys­ty tur­vaa­maan mi­ni­öit­ten­sä elä­mää. Ja niin Or­pa suu­te­lee anop­pi­aan hy­väs­tik­si. Mut­ta Ruut sa­noo Noo­mil­le: ”Min­ne sinä me­net, sin­ne mi­nä­kin me­nen, ja min­ne sinä jäät, sin­ne mi­nä­kin jään. Si­nun kan­sa­si on mi­nun kan­sa­ni ja si­nun Ju­ma­la­si on mi­nun Ju­ma­la­ni.” (Ruut 1:16)

He saa­pu­vat yh­des­sä Bet­le­he­miin. Kyl­lä­hän kau­pun­ki­lai­set muis­ta­vat Noo­min. Ja ky­sy­myk­set al­ka­vat sin­koil­la. Ute­li­aat kat­seet tark­kai­le­vat Ruu­tia. Noo­mi eh­dot­taa, et­tä hän­tä voi­tai­siin nyt kut­sua uu­del­la ni­mel­lä. Läh­ties­sään Bet­le­he­mis­tä hän oli ol­lut Noo­mi eli “On­nel­li­nen”. Mut­ta nyt pa­luu­muut­ta­ja­na hän oli Mara eli “On­ne­ton”, Kaik­ken­sa me­net­tä­nyt.

Is­ra­e­lin kan­san his­to­ria on myrs­kyi­sää. Mut­ta jo en­nen pak­ko­siir­to­lai­suu­teen jou­tu­mis­taan kan­sa sai vah­vis­tuk­sen Ju­ma­lan us­kol­li­suu­des­ta. Pro­feet­ta Je­sa­ja kir­joit­taa:”Ii­sain kan­nos­ta nou­see ver­so, vesa puh­ke­aa sen juu­res­ta ja kan­taa he­del­mää.” Jes. 11:1

Ju­ma­la ei unoh­da lu­paus­taan. Noo­min ja Ruu­tin aut­ta­jak­si tuli su­ku­lu­nas­ta­ja Boo­as. Ju­ma­la oli an­ta­nut kan­sal­leen oh­jeet su­ku­lu­nas­tuk­ses­ta. Su­ku­lu­nas­ta­ja oli lä­hi­su­ku­lai­nen, jol­la oli oi­keus ja vel­vol­li­suus suo­jel­la köyh­ty­neen su­vun etu­ja, lu­nas­taa maa ta­kai­sin, va­paut­taa or­jak­si myy­ty su­ku­lai­nen, myös sol­mia lan­kou­sa­vi­o­liit­to. Boo­as sol­mi avi­o­lii­ton Ruu­tin kans­sa. “Bo­a­sil­le syn­tyi Obed, Obe­dil­le syn­tyi Ii­sai, ja Ii­sail­le syn­tyi Daa­vid.” Ruut 4:21,22

Mitä ih­mi­set huu­si­vat, kun Jee­sus rat­sas­ti aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin? “Hoo­si­an­na, Daa­vi­din poi­ka!” Matt. 21:9

Hän, Jee­sus, ko­ro­tet­tiin ris­til­le. Hän kan­toi mei­dän ran­gais­tuk­sem­me, syn­nin pal­kan, kuo­le­man. Oi­keus to­teu­tui.

Hän mak­soi meis­tä lu­nas­tus­hin­nan. Hän, mei­dän su­ku­lu­nas­ta­jam­me, kut­suu tä­nään­kin: ”Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von. Ot­ta­kaa mi­nun ikee­ni har­teil­len­ne ja kat­so­kaa mi­nua: minä olen sy­dä­mel­tä lem­peä ja nöy­rä. Näin tei­dän sie­lun­ne löy­tää le­von.” Matt. 11:28,29

Tuu­la Lö­wen­dahl

Rau­man Ad­vent­ti­seu­ra­kun­ta