Sal­li Saas­ta­moi­nen

Ras­mus Kos­kis­ta hu­vit­taa ker­to­muk­set, mi­ten hän jo päi­vä­ko­ti-ikäi­se­nä luot­ti omaan tai­teel­li­seen nä­ke­myk­seen. Jos joku ei osan­nut hä­nen mie­les­tään näy­tel­lä oi­kein, oli Ras­mus sa­no­nut te­ke­vän­sä it­se kaik­ki roo­lit.

Hä­nen en­sim­mäi­siä muis­to­jaan, ken­ties en­sim­mäi­nen, on Vesa-Mat­ti Loi­rin kon­sert­ti Pori Jaz­zeil­la. Hän oli sil­loin 4-vuo­ti­as.

– Mu­si­kaa­li­sen per­heen lap­se­na mi­nut on vie­ty kon­sert­tei­hin jo, kun mi­nul­la ei ol­lut vie­lä edes omaa tah­toa. Muis­tan, kun is­tuin Kir­ju­ri­luo­don rin­tees­sä ja kat­soin Ves­kun keik­kaa. En muis­ta sii­tä juu­ri­kaan muu­ta kuin, et­tä Ves­kul­la oli pu­nai­nen pai­ta, ja sii­nä oli kul­lan­vä­ri­siä ku­vi­oi­ta.

Kon­sert­tien li­säk­si van­hem­mat vei­vät poi­kaan­sa myös te­at­te­rei­hin kat­so­maan ei vain las­ten­te­at­te­ria, vaan myös mu­si­kaa­le­ja ja fars­se­ja. Oman de­byyt­tin­sä Ras­mus teki 7-vuo­ti­aa­na Te­at­te­ri Ul­pus­sa Ul­vi­las­sa.

Kun Ras­mus nyt kut­sut­tiin ko­e­lau­luun, oli hä­nel­lä in­tui­tio, et­tä ky­sy­myk­ses­sä on Ves­ku-mu­si­kaa­li, vaik­ka ei tien­nyt sitä.

– Kun lau­lut oli lau­let­tu, Heik­ki Paa­vi­lai­nen pyy­si mi­nua kat­so­maan ulos ik­ku­nas­ta, ku­vit­te­le­van sin­ne äi­ti­ni ja huu­ta­van hän­tä, kos­ka en tie­dä, nä­ki­sin­kö hä­net enää kos­kaan. In­tui­ti­o­ni konk­re­ti­soi­tui sii­nä het­kes­sä: Paa­vi­lai­nen on te­ke­mäs­sä Ves­ku-mu­si­kaa­lia!

Porissa varttunut monilahjakkuus Rasmus Koskinen näyttelee nuorta Vesa-Matti Loiria Suomen kesäteatterissa Valkeakoskella. Kuva: Daniel Paul

Pyy­det­ty koh­taus on Po­jat-elo­ku­vas­ta, joka oli 17-vuo­ti­aan Vesa-Mat­ti Loi­rin elo­ku­va­de­byyt­ti ja teki Loi­ris­ta täh­den. Nyt 17-vuo­ti­as Ras­mus Kos­ki­nen näyt­te­lee ke­sän nuor­ta Loi­ria Val­ke­a­kos­kel­la.

– Ves­ku on ol­lut ai­na ido­li­ni ja vah­va tai­teel­li­nen suun­nan­näyt­tä­jä­ni. Mi­nua kieh­too hä­nen mo­ni­puo­li­suu­ten­sa. Hän pys­tyi ole­maan sa­maan ai­kaan sekä Suo­men haus­kin et­tä Suo­men kos­ket­ta­vin mies. Jopa sa­man il­lan ai­ka­na hän on­nis­tui nau­rat­ta­maan ja it­ket­tä­mään ylei­söä.

Loi­ri oli niin mo­ni­puo­li­nen tai­tei­li­ja, et­tä hä­nen ka­val­ka­di­aan esit­tä­mään ha­lut­tiin Val­ke­a­kos­kel­le kol­me näyt­te­li­jää. Ras­mus Kos­ki­sel­le an­net­tiin nuo­ren Ves­kun vas­tuu, Lau­ri Mik­ko­lal­le kes­ki-ikäi­sen ja van­hem­man Loi­rin roo­lin kan­taa Ilk­ka Koi­vu­la.

– Koko iso työ­ryh­mä on mie­le­tön. Us­kon, et­tä saam­me luo­tua to­den­nä­köi­sen, kau­niin ja eri­tyi­ses­ti Ves­kun uraa ja elä­mää suu­res­ti kun­ni­oit­ta­van te­ok­sen.

Heik­ki Paa­vi­lai­sen oh­jaa­ma ja yh­teis­työs­sä toi­mit­ta­ja-kir­jai­li­ja Tuo­mas Mar­ja­mä­en kans­sa kä­si­kir­joit­ta­ma Ves­ku-mu­si­kaa­li saa en­si-il­tan­sa Val­ke­a­kos­kel­la tors­tai­na 12. ke­sä­kuu­ta.

– Jän­nit­tää, sil­lä Ves­ku ja hä­nen tai­teen­sa ja viih­teen­sä on ra­kas suo­ma­lai­sel­le ylei­söl­le. Kaik­ki tie­tä­vät sen ja sil­lä on jo­kai­sel­le jon­kin­nä­köi­nen mer­ki­tys omas­sa elä­mäs­sään. Täs­tä­kin syys­tä ha­lu­aa ar­vok­kaas­ti ja kun­ni­oit­ta­vas­ti tuo­da esil­le ta­ri­nan.

Ras­mus Kos­ki­nen on syn­ty­pe­räi­nen po­ri­lai­nen ja opis­ke­lee täl­lä het­kel­lä Tam­pe­reen yh­teis­kou­lun lu­ki­os­sa, TY­Kis­sä, il­mai­su­tai­toa.

– Sy­dä­mes­sä­ni on ai­na pala Po­ria. Toi­sil­le Pori voi ol­la ah­dis­ta­va pik­ku­kau­pun­ki, toi­sil­le, ku­ten mi­nul­le­kin, mah­dol­li­suuk­sien kau­pun­ki. Se on ol­lut tur­val­li­nen paik­ka, mis­sä mei­kä­läi­sen­kal­tais­ta nuor­ta tai­tei­li­jaa on tu­et­tu. Olen saa­nut teh­dä hie­no­ja keik­ko­ja ja ol­la mu­ka­na hie­nois­sa te­at­te­rip­ro­duk­ti­ois­sa. Po­ris­sa on ol­ta­va jo­tain, mikä on ins­pi­roi­nut mo­nia tai­teen te­ki­jöi­tä.

Ras­mus Kos­kis­ta on ai­na vie­hät­tä­nyt esiin­ty­jän mo­ni­puo­li­suus ja muun­tau­tu­mis­ky­ky. Hän ha­lu­ai­si teh­dä iso­na sekä näyt­te­li­jän, ar­tis­tin, tai­ku­rin, vat­sas­ta­pu­hu­jan et­tä dra­gar­tis­tin töi­tä, joil­la kai­kil­la hän on jo keik­kail­lut­kin. Nuo­ri mo­ni­lah­jak­kuus ker­too elä­vän­sä mie­len­kiin­tois­ta vai­het­ta myös omas­sa it­ses­sään.

– Pik­ku­hil­jaa täs­sä muut­tuu ai­kui­sem­mak­si. Sen huo­maa, kun ta­paa ih­mi­siä, joi­ta ei ole näh­nyt vä­hään ai­kaan. He sa­no­vat, olet­pas sinä jo mie­hen nä­köi­nen, vaik­ka it­se en koe näin kat­so­es­sa­ni pei­lis­tä. Jän­nää, kun töi­den li­säk­si myös omas­sa it­ses­sä ta­pah­tuu pal­jon. Asi­at, ku­ten ää­ni, al­ka­vat aset­tua krop­paan ja si­joit­tua niil­le si­joil­leen, mi­hin tu­le­vat jää­mään.