Tui­ja Saa­ri­nen

Tai­de­ta­lo Rau­mAr­sin gal­le­ri­as­sa on huh­ti­kuus­sa esil­lä kak­si näyt­te­lyä, jois­ta toi­nen esit­te­lee teks­tii­li­tai­det­ta ja toi­nen va­lo­ku­va­tai­det­ta.

Rau­mAr­sin re­si­dens­si­tai­tei­li­jan, ete­lä­ko­re­a­lai­sen Yu­lim Son­gin Käsi kä­des­sä -näyt­te­ly on tu­los­ta hä­nen Rau­mal­la to­teut­ta­mas­taan yh­tei­sö­tai­dep­ro­jek­tis­ta. Song työs­ken­te­li usei­ta kuu­kau­sia yh­des­sä eri-ikäis­ten kä­si­työn har­ras­ta­jien kans­sa. Gal­le­ri­as­sa on esil­lä muun mu­as­sa Rau­man Mart­ta­yh­dis­tys ry:n sekä Ka­ja­vas­sa ja Man­tin Maa­il­mas­sa ko­koon­tu­vien neu­lon­nan har­ras­ta­jien neu­lo­mia vant­tui­ta ja sor­mik­kai­ta.

– Vaik­ka pro­jek­tin läh­tö­koh­ta on pe­rin­tei­nen neu­lo­mi­nen, näyt­te­ly­te­ok­set ir­rot­tau­tu­vat ta­va­no­mai­ses­ta asus­tei­den val­mis­ta­mi­ses­ta. Osal­lis­tu­jat ovat neu­lo­neet omien kä­sien­sä muo­to­ku­vat. Jo­kai­nen van­tus ja sor­mi­kas kan­taa mu­ka­naan te­ki­jän­sä ta­ri­naa ‒ työn jäl­kiä, ar­pia ja elet­tyä elä­mää. Kä­sis­tä muo­dos­tuu yh­tei­nen ko­ko­nai­suus, jos­sa yk­sit­täi­set ko­ke­muk­set liit­ty­vät toi­siin­sa, ku­vai­lee Song.

Eteläkorealaisen Yulim Songin näyttely Käsi Kädessä perustuu hänen Raumalla vetämäänsä yhteisötaideprojektiin. Osa projektiin osallistuneista neuloi kolmen kuukauden työskentelyn aikana omien käsiensä muotokuvat. Song on RaumArsin residenssitaiteilija. Kuva: Tuija Saarinen

Iäk­käim­mät osal­lis­tu­jat oli­vat pal­ve­lu­kes­kus Sa­gan kult­tuu­ri­ker­ho­lai­sia, joi­den neu­lo­mis­ta til­kuis­ta syn­tyi näyt­te­lyyn veis­tok­sel­li­nen, ker­ho­lais­ten mie­len­mai­se­mia ku­vaa­va peit­to. Vaik­ka kaik­kien kans­sa ei ol­lut yh­teis­tä kiel­tä, Song koki vah­vaa yh­teyt­tä hei­hin. Hän pu­huu heis­tä läm­pi­mäs­ti ”Saga-lei­dei­nä”.

– Osal­lis­tuin hei­dän ryh­mään­sä ker­ran vii­kos­sa kak­si tun­tia ker­ral­laan. Meis­tä tuli to­del­la lä­hei­siä ja tun­tui et­tä he oli­vat mi­nul­le kuin iso­äi­te­jä. Vai­kut­ti myös sil­tä, et­tä pro­jek­tin ede­tes­sä ker­ho­lai­set pi­ris­tyi­vät ja muut­tui­vat ak­tii­vi­sem­mik­si.

Näyt­te­lys­sä on myös muu­ta­ma Son­gin oma, kä­si­tee­maan liit­ty­vä työ sekä yh­tei­sö­tai­dep­ro­jek­tis­sa myös mu­ka­na ol­lei­den Rau­man Ly­se­on lu­ki­on Mat­ko­ja kult­tuu­riin -kurs­sin, Rau­man­me­ren kou­lun Val­mo-luo­kan sekä Tu­run yli­o­pis­ton Rau­man OKL:n ku­va­tai­teen si­vu­ai­ne­o­pis­ke­li­joi­den töi­tä.

Jokainen Käsi Kädessä -näyttelyssä esillä oleva vantus ja sormikas kantaa mukanaan tekijänsä tarinaa - työn jälkiä, arpia ja elettyä elämää. Kuva: Tuija Saarinen

Uu­si­kaar­le­pyy­läi­nen Lars Re­bers tar­kas­te­lee va­lo­ku­vis­saan ih­mi­sen elä­mää su­ku­pol­vien jat­ku­mo­na. Äi­ti ja poi­ka ‒ Poi­ka ja isä -näyt­te­lyn tee­mat al­koi­vat pu­hu­tut­taa tai­tei­li­jaa yli kym­me­nen vuot­ta sit­ten.

– Kun vuo­sia ker­tyy, tu­lee tar­ve kat­soa taak­se­päin. Aloi­tin me­ne­mäl­lä kaik­kiin nii­hin kau­pun­kei­hin Sak­sas­sa ja Suo­mes­sa, jois­sa olin asu­nut elä­mä­ni en­sim­mäi­sen kym­me­nen vuo­den ai­ka­na. Kir­joi­tin sa­mal­la ylös pie­niä ta­ri­noi­ta, joi­ta oli pik­ku­poi­ka­na jää­nyt mie­leen.

Lars Rebersin teos Die Blumen (2024).

Pro­jek­tin ai­ka­na Re­bers me­net­ti en­sin äi­tin­sä ja sit­ten isän­sä. Hän us­koo, et­tä me­ne­tyk­set ja suru yh­dis­tä­vät kaik­kia ih­mi­siä, ja et­tä näyt­te­lyn ku­vat eri­lai­si­ne tun­nel­mi­neen tar­jo­a­vat sa­mais­tu­mis­koh­teen.

– Ha­lu­an pääs­tä ylei­sel­le ta­sol­le. Jos ku­vis­sa oli­si vain paik­ko­ja, jois­sa minä olen käy­nyt, se ei oli­si kiin­nos­ta­vaa.

Re­bers opet­taa pää­työ­nään va­lo­ku­va­tai­det­ta pie­tar­saa­re­lai­ses­sa ruot­sin­kie­li­ses­sä No­via-am­mat­ti­kor­ke­a­kou­lus­sa. Tu­le­vai­suu­den te­ki­jöi­tä opet­ta­es­saan Re­bers on ha­vain­nut, et­tä avai­na­se­mas­sa tai­tei­li­jak­si tu­le­mi­ses­sa on se, mi­ten re­a­goi vas­toin­käy­mi­siin.

– Jot­kut luo­vut­ta­vat ja toi­set taas si­suun­tu­vat kuul­les­saan tois­tu­vas­ti ei-sa­nan. Se, kum­paan ryh­mään kuu­luu, sel­vi­ää vas­ta, kun ti­lan­ne tu­lee omal­la koh­dal­la vas­taan.

Asen­teet va­lo­ku­va­tai­det­ta koh­taan ovat vuo­si­kym­me­nien ai­ka­na muut­tu­neet, ja tänä päi­vä­nä va­lo­ku­vaus on laa­jal­ti tun­nus­tet­tu tai­de­muo­to.

– Edel­leen kyl­lä tör­mää en­nak­ko­luu­loi­hin ja tie­tä­mät­tö­myy­teen. Esi­mer­kik­si ker­ran eräs mies tuli sa­no­maan mi­nul­le näyt­te­lys­sä, et­tä ”hä­nen vii­si­vuo­ti­as tyt­tä­ren­sä pys­tyi­si ot­ta­maan tuol­lai­sen va­lo­ku­van”. Tek­ni­ses­ti ot­ta­en se on var­maan tot­ta­kin. Tai­de ja tai­tei­li­juus koos­tu­vat kui­ten­kin mo­nen­lai­sis­ta ele­men­teis­tä. Ei esi­mer­kik­si rii­tä, et­tä ot­taa vain sen yh­den ku­van. Ky­sees­sä on tai­tei­li­jan kat­seen läpi suo­da­tet­tu näyt­te­ly­ko­ko­nai­suus.

Näyt­te­lyt ovat esil­lä Tai­de­ta­lo Rau­mAr­sin gal­le­ri­as­sa 25.4.2026 as­ti. Osoi­te Alf­re­din­ka­tu 3, Rau­ma.