San­na Ran­ta­nen

Nuo­hoo­ja­mes­ta­ri Ja­kob (Pau­li Te­pe­ri) ja tä­män ki­säl­li Ben­ja­min (Jou­ko Leh­ti­mä­ki) työs­ken­te­le­vät ka­tol­la, näyt­tä­vis­sä nuo­hoo­jan juh­la­pu­vuis­saan. Mes­ta­ri nuo­ho­aa piip­pua tot­tu­nein ot­tein ja ki­säl­li muu­raa uut­ta piip­pua.

Ka­tol­la pyö­räh­tää myös ki­säl­lin ty­tär Ing­rid, tä­män päi­vän nuo­hoo­ja­säl­li (Ii­na Öst­man) – mes­ta­rin kau­huk­si ny­ky­ään ty­töt­kin kii­pei­le­vät ka­tol­la.

Ta­los­sa asu­val­la iäk­kääl­lä rou­val­la Hed­dal­la (Riik­ka Se­lin) on muis­ti­sai­raus. Hän pyö­rii pi­ha­maal­la yö­pai­das­saan, me­nos­sa mil­loin kou­luun, mil­loin nai­mi­siin.

Ta­lon emän­nän mie­len­mai­se­mat kiin­nit­tä­vät nuo­hoo­jien huo­mi­on ja saa­vat nämä avaa­maan nii­tä­kin tun­to­jaan, jois­ta mie­het har­voin pu­hu­vat.

Muistisairas Hedda-rouva (Riikka Selin).

© RAUMAN ILTANÄYTTELIJÄT

Nuo­hoo­ja­säl­li Ing­rid kat­soo vä­lil­lä ka­tol­la ta­pah­tu­vien töi­den, vä­lil­lä emän­nän pe­rään. Elä­mää ko­ke­nut kat­so­ja tie­tää, et­tä nuo­ren nai­sen ase­ma ta­lon asuk­kaan muis­ti­sai­rau­den ja ka­tol­la työs­ken­te­le­vien mies­ten maa­il­man vä­li­maas­tos­sa on ai­ti­o­paik­ka elä­män koko kir­joon.

Nuo­rem­pi kat­so­ja taas saa näh­dä sel­lais­ta elä­män sy­vyyt­tä, jota ei eh­kä vie­lä ole koh­dan­nut.

Kat­so­ja ei kui­ten­kaan voi aa­vis­taa, mi­hin ase­tel­ma vie­lä joh­taa, yh­den pii­pun puh­dis­tu­es­sa ja toi­sen ra­ken­tu­es­sa, nuo­hoo­jien aja­tus­ten au­e­tes­sa ja muis­ti­sai­raan muis­to­jen sy­ven­ty­es­sä. Mut­ta muis­tai­sin si­nut osaa yl­lät­tää.

Koskettavan, mutta myös kepeyttä tarjoavan Mutta muistaisin sinut -näytelmän on Rauman Iltanäyttelijöille käsikirjoittanut ja ohjannut Marko Östman (kuvassa). Östman on kirjoittanut näytelmän pitäen mielessään siinä mukana olevat näyttelijät ja näiden oman kokemusmaailman. Esitystä on rakennettu yhdessä teemoihin syventyen. Oma merkittävä tehtävänsä on myös muilla työryhmäläisillä, kuten järjestäjä-kuiskaaja Hanne Linnavuorella, tekniikasta vastaavalla Matias Selinillä ja joka paikan höylä Mirja Teperillä.

Elmeri Elo

Mar­ko Öst­ma­nin kä­si­kir­joit­ta­ma ja oh­jaa­ma näy­tel­mä ni­voo yh­teen usei­ta ker­rok­sia, jot­ka avau­tu­vat yk­si muu­rat­tu tii­li ker­ral­laan koh­ti näy­tel­män lop­pua.

Jo­kai­sen kat­so­jan oma elä­mä joh­dat­taa kul­le­kin ai­nut­laa­tui­seen ko­ke­muk­seen ja näy­tel­mä avau­tuu var­mas­ti ai­van toi­sin, mi­kä­li sen kat­soo uu­del­leen.

Mut­ta muis­tai­sin si­nut vie sen ää­rel­le, mikä elä­mäs­sä on pe­rim­mil­lään tär­ke­ää. Iät­tö­män ja ajat­to­man ta­ri­nan ja men­nei­syy­teen jä­mäh­tä­nei­den muis­to­jen kes­ki­ös­sä ko­ros­tuu tämä het­ki.

– Us­kon, et­tä tämä saa kat­so­jan miet­ti­mään elä­män ra­jal­li­suut­ta – huo­mi­sen ar­vaa­mat­to­muut­ta ja tä­män het­ken hie­nout­ta, poh­tii nuo­hoo­ja­mes­ta­ri Ja­ko­bia näyt­te­le­vä Pau­li Te­pe­ri.

Kä­si­kir­joit­ta­ja-oh­jaa­ja Öst­man on sa­moil­la lin­joil­la.

– Näy­tel­mä muis­tut­taa, et­tä on tär­ke­ää ar­vos­taa sitä, mitä on nyt, kos­ka huo­mi­ses­ta ei tie­dä.

Nuohoojamestari Jakob (Pauli Teperi).

© RAUMAN ILTANÄYTTELIJÄT

Vaik­ka toi­nen kan­ta­va tee­ma, nuo­hoo­ja­pe­rin­ne, tus­kin on ko­vin mo­nel­le tut­tu en­nen näy­tel­män kat­so­mis­ta, tar­jo­aa Mut­ta muis­tai­sin si­nut var­mas­ti kos­ke­tus­pin­taa use­an kat­so­jan omaan elä­mään.

Niin se te­kee myös näy­tel­män te­ki­jöil­le. Esi­tyk­sen luo­misp­ro­ses­si on am­men­ta­nut hei­dän ko­ke­mus­maa­il­mas­taan ja myös sy­ven­tä­nyt sitä en­ti­ses­tään.

Eri­tyi­sen lä­hei­ses­ti näy­tel­mä kos­ket­taa nuo­hoo­ja­ki­säl­li Ben­ja­mi­nia esit­tä­vää Jou­ko Leh­ti­mä­keä sekä muis­ti­sai­ras­ta Hed­daa näyt­te­le­vää Riik­ka Se­li­niä.

– Lä­hei­se­ni sai­ras­taa Alz­hei­me­rin tau­tia, jo­ten roo­li muis­ti­sai­raa­na nai­se­na on mi­nul­le hy­vin lä­hei­nen, ker­too Se­lin.

Leh­ti­mä­ki taas on it­se nuo­hoo­ja, joka on op­pi­nut pe­rin­tei­sen am­mat­ti­tai­don mes­ta­ri- ja ki­säl­li­pe­ri­aat­teel­la omal­ta isäl­tään.

Kun Leh­ti­mä­ki as­tuu roo­liin­sa, ei hän pu­keu­du roo­li­vaat­tei­siin, vaan kai­vaa vaa­te­kaa­pis­taan oman nuo­hoo­jan juh­la-asun­sa.

Leh­ti­mä­ki on ol­lut myös Mar­ko Öst­ma­nin in­noit­ta­ja nuo­hoo­jan maa­il­man hyö­dyn­tä­mi­seen näy­tel­mäs­sä.

– Mut­ta täs­sä näy­tel­mäs­sä on myös pal­jon muu­ta mi­nul­le lä­heis­tä ja kos­ket­ta­vaa. Tämä avaa poh­din­to­ja sii­tä, min­kä­lai­nen it­se on mie­he­nä, puo­li­so­na ja van­hem­pa­na, Leh­ti­mä­ki miet­tii.

Kä­si­kir­joit­ta­ja-oh­jaa­ja Öst­ma­nin ty­tär, nuo­hoo­ja­säl­li Ing­ri­diä näyt­te­le­vä Ii­na Öst­man ker­too myös op­pi­neen­sa ar­vos­ta­maan tätä het­keä roo­li­aan teh­des­sään.

– To­sin opin jo ke­sä­töis­sä pal­ve­lu­ta­los­sa pal­jon van­he­ne­mi­ses­ta, mai­nit­see Ii­na Öst­man.

Omat ko­ke­muk­set ja näy­tel­män maa­il­ma ovat muu­ten­kin vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa esi­mer­kik­si ko­to­na.

– Olen jo eh­ti­nyt toi­voa, et­tä Ii­na pi­tää isäs­tään sit­ten tu­le­vai­suu­des­sa huol­ta, nau­raa Mar­ko Öst­man, isä it­se.

Näy­tel­mä kie­too­kin ai­he­pii­rei­hin­sä myös run­saas­ti nau­rua. Sy­väl­li­sen teks­tin jou­kos­sa on pal­jon ke­pei­tä hen­gäh­dyk­siä.

– Mut­ta muis­tai­sin si­nut on lii­ku­tuk­sen het­kiä si­säl­tä­vä draa­ma, ole­mat­ta kui­ten­kaan synk­kä, Mar­ko Öst­man muis­tut­taa.