Urheilujohto pohtii Lukon pelillisiä ongelmia ja unohti kaikkein tärkeimmän
Lukolla oli viime kaudella kasassa todella taidokas ja luisteluvoimainen joukkue, eikä putoaminen heti ensimmäisellä playoff -kierroksella ollut pelitavan tai yksittäisten epäonnistumisten syy.
Pauli Uusi-KIlponen
Jääkiekko on fyysinen taitolaji. Mutta se on ennen kaikkea myös tahtopeli. Kun marginaalit ovat pienet, kääntyy peli useimmin sen eduksi, kumpia tahtoo voittoa enemmän.
Päävalmentaja Tomi Lämsä ja urheilujohtaja Kalle Sahlstedt pohtivat Satakunnan Kansan haastattelussa lähinnä joukkueen pelitavallisia asioita. Mitä tehdään, kun vastustaja paineistaa, ajaa lujaa ylhäältä kiinni tai pelaa nopeaa pystysuunnan kiekkoa. Kaksikon kommenteista jäi vähän se maku, että näihin pelillisiin haasteisiin joukkue pyrki vastaamaan ja vastaa ensi kaudellakin.
Lukon ongelmat eivät olleet pelitavallisia. Materiaali oli kokonasuudessaan niin laadukas, laaja ja hyväjalkainen, että se pystyi pelaamaan niin nopeaa pystysuunnan kiekkoa kuin kiekkokontrollia viivelähtöineen.
Lukon koko kauden ongelma oli siinä, ettei se pystynyt pelaamaan joukkueena sanan täydessä merkityksessä, vaan enemmänkin yksilöiden kautta. Peli ailahteli, koska joskus joitain pelaajia huvitti, joskus taas ei.
Kaikki se, minkä oli Lukon ongelmana jo runkosarjassa, kulminoitui pudotuspelitappioon HPK:lle. Vastustaja vei Lukon tähtisikermältä jalat alta valtavalla taistelulla, johon kuului kova taklauspeli, kiekon riistot, laukausten blokkaamiset ja hillitön halua voittaa joukkueena. Tämän ilmeen ja joukkueen yhteishengen ruumiillistuma oli kultakypärä Cameron Wright. Hän oli joukkueensa tehokkain, mutta myös taklasi ja riisti kiekkoja eniten.
Mistä tällainen ilmiö syntyy? Se syntyy siitä samasta ryhmädynamiikan perusajatuksesta, jonka ajoi aikoinaan Hämeenlinnassa läpi Jukka Jalonen ja myöhemmin Antti Pennanen.
Filosofia lähtee siitä, että pelaajilta pitää löytyä vilpitön halu pelata vieruskaverilleen, joukkueelleen ja valmentajilleen. Kun tässä onnistutaan, tuo se peliin voittavia elementtejä, joista Lukon esitys jäi tärkeissä peleissä paitsi.
Sellaiset Lämsän lausunnot, ettei ulkomaalaisia pelaajia voi pistää vilttiin, kertoo karua kieltä kahden kerroksen väestä joukkueessa. Näin Lämsä lausahti SK:n haastattelussa. Rakenna siinä yhteishenkeä, jos kohtelu vaihtuu sen mukaan, miten kaukaa on satuttu peluri haalimaan.
Jääkiekko on iso asia etenkin Rauman kaltaisessa pienessä kaupungissa. Seuran toiminta pitää olla sellaista, että se tempaa mukaansa koko kiekkoyhteisön eli kannattajat, yhteistyökumppanit ja juniorit sekä heidän vanhempansa.
Porissa on tänä keväänä nähty, mitä yhteisöllisyys parhaimmillaan on. Lauantaina Isomäen hallissa kannusti omia 6 000 katsojaa ja kotona tv:n äänessä vielä toinen mokoma.
Raumalla pudotuspeleissä oli keskimäärin 3 000 katsojaa. Mistään suuresta yhteisestä kokemuksesta ei voi puhua.
Suhdetta raumalaiseen kiekkoyhteisöön pitää vaalia eri tavalla kuin nyt. Pahinta oli urheilujohtaja Kalle Sahlstedtit lausunto, ettei hän ole antanut silmäystäkään ulkopuoliselle keskustelulle.
Joka rasahduksen perään ei pidä juosta. Mutta kyllä nyt muutaman silmäyksen kannattaisi kohdistaa niihin pettyneisiin kannattajiin ja yhteistyökumppaneihin, joilla on merkittävä, jopa ratkaiseva rooli Lukon elinvoiman kannalta. Asiaan kiinnitti huomiota myös Satakunnan Kansa pääkirjoituksessaan.


