San­na Ran­ta­nen

Pik­ku­nors­sin vii­si­vuo­ti­aat ovat pääs­seet Rau­man te­at­te­riin en­siy­lei­sök­si kat­so­maan uu­den näy­tel­män Vii­kin­git tu­le­vat, joka pe­rus­tuu Mau­ri Kun­nak­sen sa­man­ni­mi­seen kir­jaan.

Kun­nak­sen kir­jo­jen pe­rin­tei­seen ta­paan vii­kin­git ovat eläin­hah­mo­ja. Ny­ky­a­jan tyy­liin mil­jöö ja ta­pah­tu­mat elä­vät la­vas­teik­si pys­ty­te­tyil­lä val­ko­kan­kail­la.

Las­ten on help­po kes­kit­tyä, sil­lä näy­tel­mä koos­tuu vii­des­tä pie­nem­mäs­tä vii­kin­ki­saa­gas­ta – eteen­päin men­nään ta­ri­nas­ta toi­seen mel­kein kuin so­me­vi­deo toi­sen­sa pe­rään.

Nyt ei kui­ten­kaan ol­la kir­jan si­vuil­la, elo­ku­vis­sa tai kän­ny­kän ruu­dul­la, vaan oi­ke­as­sa te­at­te­ris­sa, jos­sa ener­gia ja vuo­ro­vai­ku­tus liik­ku­vat la­val­ta ylei­söön ja ta­kai­sin.

Ei lu­e­ta sa­maa tut­tua ta­ri­naa uu­des­taan, ei poh­di­ta seu­raa­via as­ke­lei­ta tai kai­va­ta kän­nyk­kää – vaan eläy­dy­tään tä­hän het­keen, ol­laan läs­nä nyt.

Sii­tä­kös lap­set naut­ti­vat!

– Kato ton­ne! hih­kai­see lap­si etu­ri­vis­sä.

– Elä­köön! in­nos­tuu toi­nen tuu­let­ta­maan kä­det pys­tys­sä, la­val­la hur­raa­vien haus­ko­jen hah­mo­jen mu­ka­na.

Vä­lil­lä saat­taa vä­hän jän­nit­tää­kin, mut­ta te­at­te­ris­sa ei tun­tei­den kans­sa jää­dä yk­sin, vaan ne koh­da­taan, ko­e­taan läpi ja sit­ten men­nään eteen­päin yh­des­sä – ai­van kuin oi­ke­as­sa elä­mäs­sä.

Ta­ri­noi­den ri­vien vä­lis­sä pii­lee pie­niä ope­tuk­sia. Mu­siik­ki, lau­lu ja vei­keä huu­mo­ri saa­vat lap­set lau­la­maan ja liik­ku­maan, hih­ku­maan ja hi­hit­tä­mään – jopa hik­kaa­maan!

Haus­ka hik­ka­lau­lu vie men­nes­sään taus­tal­la tiuk­ka­na tark­kai­le­van toi­mit­ta­jan­kin, sii­tä re­a­goi­maan kan­nus­ta­vat näyt­te­li­jät pi­tä­vät huo­len.

Pää­tel­len myös mui­den ylei­sös­sä ole­vien ai­kuis­ten nau­run purs­kah­duk­sis­ta, ei Vii­kin­git tu­le­vat tai­da­kaan ol­la pel­käs­tään lap­sil­le.

Vii­kin­git tu­le­vat on tär­keä näy­tel­mä te­ki­jöil­leen, joi­hin lu­keu­tu­vat muun mu­as­sa oh­jaa­ja-näyt­te­li­jä Mona Leh­to­la, näyt­te­li­jät Timo Jul­ku­nen, Nin­ni Kek­ki, Juha Kul­ma­la ja Rai­sa Sor­ri sekä muu­sik­ko Pert­tu Suo­mi­nen – eläin­hah­mo­kuo­nois­taan ja -kor­vis­taan sekä leik­ki­säs­tä heit­täy­ty­mi­ses­tään huo­li­mat­ta ai­kui­sia joka iik­ka.

– Te­at­te­riin ja kult­tuu­riin tot­tu­mi­nen lap­ses­ta as­ti on tär­ke­ää, to­te­aa näyt­te­li­jä Jul­ku­nen, vii­ta­ten esi­mer­kik­si ny­ky­päi­vän ruu­tu­maa­il­maan, joka vie lap­sia hel­pos­ti men­nes­sään.

– Sitä pait­si, lap­siy­lei­sön puh­das ilo, rie­mu ja nau­ru ener­gi­soi­vat myös mei­tä, ei pel­käs­tään toi­sin päin.

Mer­ki­tyk­sel­li­nen on ol­lut myös näy­tel­män me­to­di. Vii­kin­git tu­le­vat on to­teu­tet­tu ai­nut­laa­tui­sel­la en­semb­le-te­ke­mi­sel­lä.

Kä­si­kir­joi­tuk­sen on luo­nut koko la­val­la esiin­ty­vä ryh­mä yh­teis­työs­sä ja ko­ko­nai­suus on koot­tu myös tek­ni­sen työ­ryh­män kans­sa ide­oi­ta pal­lo­tel­len.

– Yh­des­sä tu­tun työ­ryh­män kans­sa luo­mi­nen il­man val­mii­ta raa­me­ja ja oh­jei­ta tuo te­ke­mi­seen ai­nut­laa­tuis­ta va­paut­ta, iloit­se­vat yh­teen ää­neen näyt­te­li­jät Kek­ki, Kul­ma­la ja Sor­ri.

Ky­sees­sä on toi­nen ker­ta, kun Rau­man te­at­te­ris­sa on työ­ryh­mä to­teut­ta­nut Kun­nak­sen kir­jan poh­jal­ta näy­tel­män täl­lä me­to­dil­la.

Hui Kau­his­tus lan­see­ra­si me­to­din Rau­man te­at­te­riin, ja Vii­kin­git tu­le­vat -ko­ke­muk­sen myö­tä ta­vas­ta ai­o­taan pi­tää te­at­te­ris­sa kiin­ni.

– Kun­nak­sen kir­jat mah­dol­lis­ta­vat mei­dän te­at­te­rin­te­ki­jöi­den mie­li­ku­vi­tuk­sel­le mitä ta­han­sa. Tär­ke­ää meil­le kai­kil­le on ol­lut se­kin, et­tä lap­sil­le ei läs­sy­te­tä, ker­too oh­jaa­ja-näyt­te­li­jä Leh­to­la.

– Kun­nak­sen ta­ri­nat ovat ai­ka roh­kei­ta. Ne luo­vat ti­laa pu­hua asi­ois­ta ta­val­la, jos­ta lap­set naut­ti­vat, sä­es­tää näy­tel­män muu­sik­ko Suo­mi­nen.

Suo­mi­nen on sä­vel­tä­nyt myös näy­tel­män mu­siik­ki­kap­pa­leet. Sa­noi­tuk­set ovat suu­rel­ta osin Jul­ku­sen, yh­tä Suo­mi­sen sa­noit­ta­maa kap­pa­let­ta ja muu­ta­maa Kun­nak­sel­ta suo­raan lai­nat­tua lau­set­ta lu­kuu­not­ta­mat­ta.

– Olem­me mu­kail­leet Vii­kin­git tu­le­vat -kir­jan ta­ri­noi­ta va­paas­ti ja lai­nan­neet hah­mo­ja vä­hän muis­ta­kin Kun­nak­sen kir­jois­ta, ker­too Leh­to­la.

Mikä hah­mois­ta oli­kaan las­ten suo­sik­ki? Man­sik­ki-leh­mä vai Ku­nin­gas Ho­me­kor­va? Knut Kar­va­naa­ma vai Sep­po Ho­vi­nar­ri?

– Ou­to Tyyp­pi! mei­naa­vat lap­set, vii­ta­ten rau­ma­lai­sit­tain jaa­rit­te­le­vaan kal­juun hep­puun, joka näy­tel­mäs­sä vas­taa­not­ti vii­kin­git vie­raal­la ran­ni­kol­la.

– Kaik­ki! tar­ken­ta­vat pik­ku­nors­si­lai­set näy­tel­män par­haak­si an­nik­si het­ken li­sää mie­tit­ty­ään.

Tuo kaik­ki on sekä las­ten et­tä ai­kuis­ten ko­et­ta­vis­sa täs­sä ja nyt, kun Rau­man te­at­te­ris­sa luo­tu Vii­kin­git tu­le­vat -näy­tel­mä saa en­si-il­tan­sa tors­tai­na 18. huh­ti­kuu­ta.