Jan­ne Ran­ta­nen, UR

Rau­ma­lais­läh­töi­sen Jar­mo Mä­ki­län tai­tees­sa tu­tut rau­ma­lai­set ra­ken­nuk­set ovat saa­neet ty­lyn koh­te­lun.

Yh­des­sä maa­lauk­ses­sa Ka­rin kou­lun luo­kas­sa po­jat is­tu­vat sel­kä suo­ras­sa, hil­jaa ja va­ka­vail­mei­si­nä pre­si­dent­tien va­lo­ku­vien al­la. Yk­si on pan­tu hä­pe­ä­mään nurk­kaan. Vie­res­sä on Ka­ria ta­ka­vuo­si­na käy­neil­le tut­tu le­gen­daa­ri­nen kot­ka­kaap­pi.

Toi­ses­sa te­ok­ses­sa Ka­rin kou­lu on rä­jäy­tet­ty. Oli­ko kou­lus­sa niin kau­he­aa, et­tä trau­mat piti sil­lä ta­val­la pur­kaa?

– Ei suin­kaan! Kun Rau­man näyt­te­lyä val­mis­te­lin ja sii­hen liit­ty­vää kir­jaa kir­joi­tin, oi­val­sin elä­nee­ni on­nel­li­sen ja rik­kaan lap­suu­den. Aloin näh­dä omat van­hat työ­ni it­se­kin uu­des­sa va­los­sa. En syy­tä ke­tään, en­kä vaa­di vas­tuu­seen. En tun­ne kat­ke­ruut­ta myös­kään en­ti­siä omi­tui­sil­ta tun­tu­nei­ta opet­ta­ji­a­ni koh­taan. Sel­lai­nen oli ajan hen­ki, sa­noo Mä­ki­lä.

Li­sä­ten vie­lä pe­rään, et­tä hy­vin­hän hä­nel­le on käy­nyt elä­mäs­sä. Niin kuin suu­rim­mal­le osal­le rau­ma­lais­ka­ve­reis­ta­kin.

Ai­heen te­ok­seen, jos­sa oma van­ha kou­lu on kär­si­nyt ko­via, Mä­ki­lä sai Bes­la­nin kou­lu­kaap­pauk­ses­ta. Ter­ro­ris­tit ot­ti­vat ve­nä­läis­kou­lus­sa 20 vuot­ta sit­ten tois­ta­tu­hat­ta pant­ti­van­kia. Po­lii­sit ja so­ti­laat ot­ti­vat kou­lun hal­tuun, mut­ta hin­ta oli kova. Pant­ti­van­ke­ja kuo­li yli 330, jois­ta enem­mis­tö lap­sia.

– Lap­set oli­vat hy­vin pu­et­tu­ja ja pai­kal­la oli pal­jon van­hem­pia. Aloin miet­tiä, et­tä jos niin oli­si käy­nyt oma­na en­sim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä. Kuin­ka mon­ta elä­mää oli­si jää­nyt elä­mät­tä, se­lit­tää Mä­ki­lä te­ok­sen­sa taus­to­ja.

Mä­ki­läl­lä on me­nos­sa 50:s vuo­si tai­tei­li­ja­na. En­sim­mäi­nen oma näyt­te­ly oli vuon­na 1975 Rau­man tai­de­mu­se­os­sa. Tänä su­ve­na sa­mas­sa ta­los­sa, Pin­na­las­sa, on Mä­ki­län juh­la­näyt­te­ly.

– Näyt­te­lyn ra­jaus oli mie­len­kiin­toi­nen ja haas­ta­va. Kaik­kien töi­den pi­täi­si vii­ta­ta jol­la­kin ta­val­la Rau­maan. Sik­si se kes­kit­tyy lap­suu­den ai­kaan.

Oma van­ha ko­ti­ta­lo Pa­ro­al­hos­sa näyt­täy­tyy Mä­ki­län töis­sä hur­ja­na paik­ka­na ja isä jäy­hä­nä auk­to­ri­teet­ti­na. To­del­li­suu­des­sa koti oli tai­tei­li­jan mu­kaan rau­hal­li­nen ja tur­val­li­nen.

Kuu­lem­ma van­hem­mat ei­vät pan­neet hant­tiin si­tä­kään, et­tä Jar­mo läh­ti jo nuo­re­na isol­le kir­kol­le tai­de­o­pin­toi­hin. Vaik­ka isän maa­laus­liik­kees­sä oli­si ol­lut tu­le­vai­suus tar­jol­la.

– Kaik­ki ke­sät maa­la­sin isän fir­mas­sa ta­lo­ja Rau­man seu­dul­la. Isä var­maan toi­voi, et­tä voi­sin teh­dä fir­mas­sa töi­tä ja maa­lail­la har­ras­tuk­se­na.

Mä­ki­lä on teh­nyt hie­non uran tai­tei­li­ja­na. Hä­net tun­ne­taan ai­na­kin post­mo­der­nis­mis­ta, punk-tai­tees­ta ja näis­tä omaa lap­suut­ta kä­sit­te­le­vis­tä pu­hut­te­le­vis­ta te­ok­sis­ta. Mut­ta mi­ten tai­de lyö lei­vil­le?

– Olen etuo­i­keu­tet­tu, sil­lä mi­nul­la on hy­vät gal­le­ri­at ja asi­ak­kai­ta myös ul­ko­mail­la. Ko­ti­maa ei yk­sin riit­täi­si, ker­too Mä­ki­lä.

Sota Uk­rai­nas­sa kat­kai­si suh­teen ve­nä­läis-sveit­si­läi­seen gal­le­ri­aan ja suu­rim­paan asi­ak­kaa­seen. Hän on oli­gark­ki Ro­man Ab­ra­mo­vits, jon­ka ra­hoil­la Chel­sea nou­si jal­ka­pal­lon eu­roo­pan­mes­ta­rik­si.

Näyt­te­lyn­sä ava­jai­sis­sa Mä­ki­lä sai lah­jak­si pää­sy­li­put Huuh­ka­jien mat­sei­hin Kan­so­jen lii­gas­sa. Enem­män Mä­ki­lä kui­ten­kin seu­raa jää­kiek­koa, jota hä­nen lap­suu­des­saan ”kaik­ki po­jat pe­la­si­vat Rau­mal­la”.

– Lu­kon en­sim­mäis­tä mes­ta­ruut­ta olin to­dis­ta­mas­sa kat­so­mos­sa. Toi­sen näin te­le­vi­si­os­ta. Kat­soin sil­loin kaik­ki pu­do­tus­pe­lit.

Rau­man-näyt­te­ly le­vit­täy­tyy myös Pris­maan, jon­ne Mä­ki­lä ha­lu­si Hy­lä­tyt-te­ok­sen.

– Se toi­mii mie­les­tä­ni hie­nos­ti siel­lä mai­nos­ten lo­mas­sa. Hy­lä­tyt lap­set rik­ko­vat kau­pal­li­sen ehey­den, hän ar­vi­oi.

Mä­ki­län Ko­ti­pi­ha-teos va­lit­tiin Ka­rin kam­puk­sel­le. Maa­laus on ni­men­sä mu­kai­ses­ti saa­nut in­noi­tuk­sen­sa omas­ta ko­ti­ta­los­ta, joka sei­soo yhä Kou­ru­jär­ven­ka­dul­la. Mu­ka­na on tut­tu­ja siis­te­jä tui­mail­mei­siä poi­kia ja koi­ria.

Mä­ki­lä on pit­kään asu­nut ja työs­ken­nel­lyt Hel­sin­gis­sä. Rau­mal­la hän käy sään­nöl­li­ses­ti ta­paa­mas­sa äi­ti­ään. Ke­säi­sin Mä­ki­lä viet­tää ai­kaa myös hu­vi­lal­la Rau­mal­la.

– Rau­ma on ke­hit­ty­nyt ko­vas­ti. Kau­pun­ki on kau­nis ja Van­ha Rau­ma on pa­rem­mas­sa kun­nos­sa kuin nuo­ruu­des­sa­ni. On meri, luon­toa ja hy­vin hoi­det­tu­ja puis­to­ja, ke­huu tai­tei­li­ja.

Uu­det näyt­te­lyt ovat työn al­la, mut­ta Rau­ma py­syy var­mas­ti mie­les­sä. Näyt­te­ly­kir­ja ni­mit­täin saa jat­koa.

– Kir­joi­tan nuo­ruus­vuo­sis­ta­ni Suo­men tai­de­a­ka­te­mi­an opin­toi­hin saak­ka. Pää­sen muis­te­le­maan bän­di­hom­mia ja muu­ta, hy­ker­te­lee Mä­ki­lä.

Tyy­li säi­ly­nee sa­ma­na kuin näyt­te­ly­kir­jas­sa. Mä­ki­lä ker­too, mi­ten lap­se­na näki ja ta­pah­tu­mat ja tun­nel­mat.

– Joka ka­ve­ri tun­tuu muis­ta­van ne ju­tut vä­hän omal­la ta­val­laan, kir­joit­ta­ja tuu­ma­si.