Oliko Karin koulussa niin kauheaa, että se piti räjäyttää?
Jarmo Mäkilä maalasi kesätöinä Rauman taloja. Taiteilijan töissä tutut rakennukset saivat tylyn kohtelun.
Janne Rantanen, UR
Raumalaislähtöisen Jarmo Mäkilän taiteessa tutut raumalaiset rakennukset ovat saaneet tylyn kohtelun.
Yhdessä maalauksessa Karin koulun luokassa pojat istuvat selkä suorassa, hiljaa ja vakavailmeisinä presidenttien valokuvien alla. Yksi on pantu häpeämään nurkkaan. Vieressä on Karia takavuosina käyneille tuttu legendaarinen kotkakaappi.
Toisessa teoksessa Karin koulu on räjäytetty. Oliko koulussa niin kauheaa, että traumat piti sillä tavalla purkaa?
– Ei suinkaan! Kun Rauman näyttelyä valmistelin ja siihen liittyvää kirjaa kirjoitin, oivalsin eläneeni onnellisen ja rikkaan lapsuuden. Aloin nähdä omat vanhat työni itsekin uudessa valossa. En syytä ketään, enkä vaadi vastuuseen. En tunne katkeruutta myöskään entisiä omituisilta tuntuneita opettajiani kohtaan. Sellainen oli ajan henki, sanoo Mäkilä.
Lisäten vielä perään, että hyvinhän hänelle on käynyt elämässä. Niin kuin suurimmalle osalle raumalaiskavereistakin.
Aiheen teokseen, jossa oma vanha koulu on kärsinyt kovia, Mäkilä sai Beslanin koulukaappauksesta. Terroristit ottivat venäläiskoulussa 20 vuotta sitten toistatuhatta panttivankia. Poliisit ja sotilaat ottivat koulun haltuun, mutta hinta oli kova. Panttivankeja kuoli yli 330, joista enemmistö lapsia.
– Lapset olivat hyvin puettuja ja paikalla oli paljon vanhempia. Aloin miettiä, että jos niin olisi käynyt omana ensimmäisenä koulupäivänä. Kuinka monta elämää olisi jäänyt elämättä, selittää Mäkilä teoksensa taustoja.
Mäkilällä on menossa 50:s vuosi taiteilijana. Ensimmäinen oma näyttely oli vuonna 1975 Rauman taidemuseossa. Tänä suvena samassa talossa, Pinnalassa, on Mäkilän juhlanäyttely.
– Näyttelyn rajaus oli mielenkiintoinen ja haastava. Kaikkien töiden pitäisi viitata jollakin tavalla Raumaan. Siksi se keskittyy lapsuuden aikaan.
Oma vanha kotitalo Paroalhossa näyttäytyy Mäkilän töissä hurjana paikkana ja isä jäyhänä auktoriteettina. Todellisuudessa koti oli taiteilijan mukaan rauhallinen ja turvallinen.
Kuulemma vanhemmat eivät panneet hanttiin sitäkään, että Jarmo lähti jo nuorena isolle kirkolle taideopintoihin. Vaikka isän maalausliikkeessä olisi ollut tulevaisuus tarjolla.
– Kaikki kesät maalasin isän firmassa taloja Rauman seudulla. Isä varmaan toivoi, että voisin tehdä firmassa töitä ja maalailla harrastuksena.
Mäkilä on tehnyt hienon uran taiteilijana. Hänet tunnetaan ainakin postmodernismista, punk-taiteesta ja näistä omaa lapsuutta käsittelevistä puhuttelevista teoksista. Mutta miten taide lyö leiville?
– Olen etuoikeutettu, sillä minulla on hyvät galleriat ja asiakkaita myös ulkomailla. Kotimaa ei yksin riittäisi, kertoo Mäkilä.
Sota Ukrainassa katkaisi suhteen venäläis-sveitsiläiseen galleriaan ja suurimpaan asiakkaaseen. Hän on oligarkki Roman Abramovits, jonka rahoilla Chelsea nousi jalkapallon euroopanmestariksi.
Näyttelynsä avajaisissa Mäkilä sai lahjaksi pääsyliput Huuhkajien matseihin Kansojen liigassa. Enemmän Mäkilä kuitenkin seuraa jääkiekkoa, jota hänen lapsuudessaan ”kaikki pojat pelasivat Raumalla”.
– Lukon ensimmäistä mestaruutta olin todistamassa katsomossa. Toisen näin televisiosta. Katsoin silloin kaikki pudotuspelit.
Rauman-näyttely levittäytyy myös Prismaan, jonne Mäkilä halusi Hylätyt-teoksen.
– Se toimii mielestäni hienosti siellä mainosten lomassa. Hylätyt lapset rikkovat kaupallisen eheyden, hän arvioi.
Mäkilän Kotipiha-teos valittiin Karin kampukselle. Maalaus on nimensä mukaisesti saanut innoituksensa omasta kotitalosta, joka seisoo yhä Kourujärvenkadulla. Mukana on tuttuja siistejä tuimailmeisiä poikia ja koiria.
Mäkilä on pitkään asunut ja työskennellyt Helsingissä. Raumalla hän käy säännöllisesti tapaamassa äitiään. Kesäisin Mäkilä viettää aikaa myös huvilalla Raumalla.
– Rauma on kehittynyt kovasti. Kaupunki on kaunis ja Vanha Rauma on paremmassa kunnossa kuin nuoruudessani. On meri, luontoa ja hyvin hoidettuja puistoja, kehuu taiteilija.
Uudet näyttelyt ovat työn alla, mutta Rauma pysyy varmasti mielessä. Näyttelykirja nimittäin saa jatkoa.
– Kirjoitan nuoruusvuosistani Suomen taideakatemian opintoihin saakka. Pääsen muistelemaan bändihommia ja muuta, hykertelee Mäkilä.
Tyyli säilynee samana kuin näyttelykirjassa. Mäkilä kertoo, miten lapsena näki ja tapahtumat ja tunnelmat.
– Joka kaveri tuntuu muistavan ne jutut vähän omalla tavallaan, kirjoittaja tuumasi.