Rau­mal­le 8-vuo­ti­aa­na per­heen­sä kans­sa muut­ta­nut Tai­ja Kei­no­nen (os. Hut­tu­nen) nuk­kui pois 12.4.2025 äkil­li­sen sai­ras­koh­tauk­sen jäl­ki­seu­rauk­sis­ta joh­tu­en. Hän eh­ti 80-vuo­ti­aak­si, syn­nyt­ty­ään Ii­sal­mes­sa 28.7.1944 jat­ko­so­dan jul­muuk­sien kes­kel­lä ul­ko­puo­lis­ten aut­ta­mat­ta, kos­ka sai­raa­lan hen­ki­lö­kun­ta kä­ti­löi­neen oli juu­ri sil­loin jou­tu­nut hen­ken­sä puo­les­ta pa­ke­ne­maan pom­mi­suo­jaan.

Kol­mi­lap­si­nen per­he pää­tyi Rau­mal­le Tai­jan Ai­la-äi­din saa­tua opet­ta­jan vi­ran. Tämä työs­ken­te­li Rau­man se­mi­naa­rin ar­vos­tet­tu­na leh­to­ri­na vuo­des­ta 1957 eläk­keel­le siir­ty­mi­seen­sä saak­ka. Kiu­ru­ve­del­tä tul­lut isä Vil­ho oli kou­lu­tuk­sel­taan ag­ro­no­mi; asu­tus­neu­vo­ja ryh­tyi Rau­man kau­pun­gin pal­ve­luk­ses­sa so­si­aa­li­tark­kai­li­jak­si.

Tai­ja Kei­no­nen oli Rau­ma­lais­kie­kon Tuki ry:n pe­rus­ta­ja­jä­se­niä ja seu­ra­si Lu­kon pe­li­tu­lok­sia tänä ke­vää­nä­kin. Mie­hen­sä Ma­tin – joka nuo­ruus­ka­ve­rien­sa ja suo­ma­lai­sen ur­hei­lu­kan­san pa­ris­sa tun­net­tiin pa­rem­min ”Möl­li­nä” – jää­kiek­kou­ran myö­tä myös muun mu­as­sa Pori ja Hel­sin­ki tu­li­vat ko­ti­kau­pun­geik­si.

Usei­ta kie­liä osaa­va­na yli­op­pi­laa­na Tai­ja so­peu­tui uu­siin olo­suh­tei­siin jous­ta­vas­ti, työs­ken­nel­len kir­jeen­vaih­ta­ja­na ja sih­tee­ri­nä. Yh­dys­val­toi­hin as­ti ulot­tu­neen ”kier­to­lai­se­lä­män” päät­teek­si Tai­ja ja Mat­ti aset­tui­vat lop­pui­äk­seen Uu­teen­kau­pun­kiin, jon­ka Py­hä­maan ran­ta­mö­kil­lä ke­siä oli vie­tet­ty jo 1960-lu­vul­ta al­ka­en.

Va­paa-ai­ka­naan hän har­ras­ti mu­siik­kia, lu­ke­mis­ta, jär­jes­tö- ja avus­tus­toi­min­taa. Las­ten­las­ten hoi­ta­mi­nen ja näi­den ai­kuis­tut­tua hei­dän kans­sa seu­rus­te­lu oli eri­tyi­sen mie­lui­saa.

Tai­ja oli luon­teel­taan sit­keä op­ti­mis­ti, vaik­ka elä­män­pol­ku toi mut­kis­sa vas­taan vai­kei­ta­kin asi­oi­ta. Ai­na kau­niis­ti hy­myi­le­vä­nä, ys­tä­väl­li­se­nä, en­nak­ko­luu­lot­to­ma­na ja seu­ral­li­se­na hän löy­si ja sai hy­viä eli­ni­käi­siä ys­tä­viä min­ne me­ni­kin. Vii­mei­si­nä vuo­si­naan sel­lai­sia löy­tyi jopa Fa­ce­boo­kis­ta.

Eh­kä sik­si Tai­ja oli sai­ras­vuo­teel­laan TYKS:is­sä jo täy­sin val­mis väis­tä­mät­tö­mään. Hän ker­toi ko­ke­neen­sa hy­vän ja pit­kän elä­män, ol­leen­sa on­nel­li­nen; ra­kas­ta­neen­sa ja saa­neen­sa rak­kaut­ta. Vii­mei­si­nä elin­päi­vi­nään tie­to en­sim­mäi­ses­tä lap­sen­lap­sen­lap­ses­ta eh­ti vie­lä kir­kas­taa hä­nel­le niin luon­tai­set ilon, on­nen ja tu­le­vai­suu­sus­kon kyy­ne­leet.

Tai­ja siu­nat­tiin tou­ko­kuus­sa Mon­nas­sa lä­heis­ten läs­nä ol­les­sa, ja hä­nen tuh­kan­sa tul­laan las­ke­maan siel­lä Ma­tin uur­nan vie­reen ke­säl­lä, joka oli hä­nen lem­pi­vuo­de­nai­kan­sa. Ikui­nen va­lon lap­si, hur­jas­ta elä­mä­na­lus­ta huo­li­mat­ta. Kai­paa­maan jää­vät lä­hin­nä poi­ka Jus­si ja ty­tär Lii­sa per­hei­neen, Pek­ka-veli per­hei­neen, jo Mon­nal­la le­pää­vän Ul­la-sis­kon per­he sekä lu­kui­sat muut su­ku­lai­set ja ys­tä­vät ym­pä­ri Suo­men ja maa­il­man.

Jus­si Kei­no­nen

Kir­joit­ta­ja on Tai­jan ja Ma­tin poi­ka.