Immonen: Mikä takaisi hyvän ja arvokkaan hoidon?
Ilta-Sanomien toimittaja soluttautui ikääntyneiden palvelutaloon ja teki arvokasta työtä paitsi kohdatessaan ja hoitaessaan vanhuksia myös nostamalla taas julkisuuteen ikääntyneiden hoidon tilanteen.
Vanhustenhoidon epäkohdat ovat puhututtaneet paljon viime kuukausina. Vakka-Suomessa poliisi tutkii vanhuksen kuolemaa hoitolaitoksessa kuolemantuottamuksena ja heitteillepanona; epäilyn mukaan hoitolaitoksen valvontatoimenpiteet eivät olleet riittäviä. Turussa muistisairas vanhus kuristui kuoliaaksi hoivakodissa, kuukautta myöhemmin Ivalossa muistisairas vanhus menehtyi palvelukodissa jäätyään toisen potilaan alle vuoteessaan ja Espoossa vanhus kuoli, kun turvapuhelinhälytykset eivät tavoittaneet hoitajia. Vanhus oli hälyttänyt apua 11 kertaa tunnin aikana, eikä hälytyksiin vastattu.
Ei ole ensimmäinen kerta viime vuosien aikana, kun tiedostamme vanhustenhoidon puutteet. Jokunen vuosi sitten vaalien alla todistimme vastaavanlaista kohua, jolloin hoitajamitoitusta nostettiin ja sittemmin laskettiin työvoiman saatavuuden takaamiseksi. Kuitenkin tuntuu, että aina kohun laannuttua hetken kuluttua olemme taas lähtöpisteessä, eikä mikään muutu.
Tuore tapaus palvelutalon arjesta on jälleen yksi esimerkki tästä ilmiöstä. Kuvaukset yksin jätetyistä, apua odottavista vanhuksista ja kiireen alle hautautuvasta hoivasta herättävät voimakkaita tunteita. Miten näin voi olla? Miten hyvinvointivaltiossa vanhukset jätetään kuolemaan yksin, sidottuna ilman valvontaa, miksi hoitajat edelleen tiskaavat, siivoavat ja pyykkäävät, miksi lääkehoidon virheitä tapahtuu, miksi hälytysrannekkeiden toimintaa ei tarkisteta, miksi nykyisin hoivakodin työvuoroissa tuntuu, että hoidetaan kirjausvelvoitteiden vuoksi enemmän tietokonetta kuin vanhuksia?
Ennen vanhainkodissa saatettiin elää jopa vuosikymmen ja osallistua arjen pyörittämiseen. Hoivakodit ovat nykyisin muuttuneet enemmänkin sairaaloiden saattohoito-osastoiksi, kuin loppuelämän kodeiksi. Poissa ovat sukkaa kutovat mummot ja puutöitä tekevät papat. Tilalla vuoteeseen hoitoa tarvitsevia hauraita vanhuksia, joiden voinnin ja kunnon on rusikoinut muistisairaus tai muut sairaudet niin, ettei itsenäisesti pysty enää lusikkaa suuhunsa saattamaan.
Kaksikymmentä vuotta ikäihmisiä hoitaneena voin todeta sen olevan paitsi arvokasta ja omalla tavallaan erityisen palkitsevaa, myös varsin kuormittavaa. On raskasta kohdata voinnin hiipumista, huolissaan olevia läheisiä, uupuneita omaishoitajia, sairauksien riuduttamia ennen elinvoimaisia kehoja, elämän piirin kaventumista, surua ja luopumista.
Kun viimeksi istuin kuolevan vanhuksen sängyn vierellä pitäen häntä kädestä ja silitellen, tuntui erityisen pahalta. On ollut eri asia kohdata hiipuvaa vointia joka päivä hoitajan työssä hoivakodissa, kuin harvemmin sijaisena työskennellessä, jolloin elämän hauraus näyttäytyy paljon voimakkaampana. Jossain vaiheessa hoitamisesta ja kuolemankin kohtaamisesta tulee “vain työtä” ja siinä kohtaa pitäisi hoitajan hälytyskellojen soida. Voidaan olla lähellä kyynistymistä, väsymistä ja välinpitämättömyyttä, joka IS:n jutussakin osin nousee esille.
Mikään lainsäädäntö, ohjeistus tai valvonta ei pysty määrittämään sitä, miten ihmiset lopulta hoidetaan ja kohdataan. Kyse on paitsi resursseista, myös hoivakodin aidoista arvoista ja hoitajien asenteista, suhtautumisesta lähimmäisiin ja hoidettaviin. Se lopulta määrittää sen, onko elämän viimeisillä hetkillä hoitaja pitämässä kädestä vai selaamassa kahvihuoneessa puhelintaan.
Yhteiskuntamme rakentaneet ikäihmiset ansaitsevat paitsi nöyrimmän kiitoksen, myös vihdoin sen arvokkaan hoidon, josta vuosikaudet on puhuttu. Tarvitaanko hoitajamitoituksen uudelleen tarkastelu, lisää valvontaa, sanktioita? Mutta takaako mikään näistä lopulta sitä hyvää ja laadukasta hoitoa ja arvokasta kohtaamista?
Niina Immonen
Aluevaltuustoryhmän pj. (ps.), Huittinen


