Vika ei ole Satakunnassakaan hyvinvointialueessa – se on järjestelmässä
Hyvinvointialueet ovat sitkeästi julkisuudessa. Varsinais-Suomessa alue on laskutuskriisissä, kun vanhoja laskuja on alettu laskuttaa vasta vuosien jälkeen. Keski-Suomi on valtiovarainministeriön arviointimenettelyssä, lisäksi alueen johtaja erosi ja hallituksen puheenjohtaja on pyytänyt eroa. Pohjois-Karjalan osalta oikeuskansleri on joutunut pohtimaan, kumpaa lakia alue voisi rikkoa – palveluiden järjestämisvelvoitetta vai rahoituslakia. Kun tällaisia asioita tiedustellaan maan ylimmältä oikeusvalvojalta, niin vika ei ole alueissa, vaan järjestelmässä. Moni alue onkin ajautunut talouskriisiin, vaikka niiden tehtävä on selvä: turvata ihmisille perusoikeudet eli hoito, huolenpito ja sosiaalinen tuki.
Satakunnan hyvinvointialueen ennakoidaan tekevän tältä vuodelta 16 miljoonan euron ylijäämä. Takamatkaa silti on, koska alue teki kahden ensimmäisen toimintavuotensa aikana lähes sata miljoonaa euroa alijäämää. Tilanteen tekee ongelmalliseksi se, että valtio vaatii, että alueiden on katettava alijäämät vuoden 2026 loppuun mennessä. Satakunnassa on tehty jo paljon. Palvelurakennetta on uudistettu, kiinteistöjä on vähennetty ja toimintaa tehostettu. Vaikka tehostamista on tehty enemmän kolmen vuoden aikana kuin vanhan järjestelmän aikana vuosikymmenessä, niin silti säästämisen rajat tulevat vastaan täälläkin. Jokainen euro, joka leikataan kotihoidosta tai terveysasemilta, näkyy pian suurempina kustannuksina erikoissairaanhoidossa. Kun henkilöstöä on liian vähän, jonot kasvavat ja ihmisten pääsy hoitoon viivästyy. Tämä ei ole alueiden huolimattomuutta, vaan seurausta rahoitusmallista, joka ei vastaa todellisiin tarpeisiin.
Valtion ohjaus on nykyisessä järjestelmässä tiukka ja alueiden liikkumavara pieni. Hyvinvointialueet eivät päätä rahoituksestaan, vaan toimivat laskennallisten kaavojen varassa. Järjestelmä, joka pakottaa alueet säästämään lakisääteisten tehtävien kustannuksella, on rakenteellisesti väärä. Hyvinvointialueiden verotusoikeutta on ehdotettu yhdeksi ratkaisuksi, mutta se lisäisi alueiden eriarvoisuutta. Parempi ratkaisu olisi, että valtio korjaa rahoitusmallin niin, että se vastaa todellista palvelutarvetta ja turvaa perusoikeudet kaikkialla Suomessa. Satakuntakaan ei voi leikata itseään pysyvään tasapainoon. On aika myöntää, että ongelma on valtakunnallinen.
Kim Huovinlahti
Päätoimittaja

