Kun olin lap­si, ajat­te­lin kuin lap­si. En miet­ti­nyt tu­le­vai­suut­ta, en poh­ti­nut van­hem­pie­ni vä­li­sen suh­teen kie­mu­roi­ta, en tar­kas­tel­lut ym­pä­ris­tön luo­maa vii­te­ke­hys­tä lap­suu­del­le­ni. Olin ole­mas­sa. Elin lap­suut­ta lap­sen lail­la. Otin vas­taan hoi­van, huo­len­pi­don, hel­lyy­den, ku­rin ja luo­tin lap­sen pai­nol­la van­hem­pii­ni, iso­van­hem­pii­ni, kum­mi­tä­tei­hin ja kum­mi­se­tään, myö­hem­min opet­ta­jiin.

Ke­laan muis­to­jen vi­de­o­nau­haa mie­les­sä­ni ja löy­dän erään te­ki­jän, mikä on toi­mi­nut kuin iso­kas­ko: ro­mut lu­nas­te­taan täy­des­tä ar­vos­ta. En minä sitä lap­se­na ym­mär­tä­nyt, nyt ta­ju­an. Elä­mä on: ko­lauk­sia, pet­ty­myk­siä,sai­raut­ta, ro­mut­tu­mis­ta, tais­te­lua kai­ken hy­vän se­as­sa. Mi­hin sil­loin tart­tuu, kun elä­män myrs­kyt re­pi­vät pur­jeet ja pur­si ko­kee haak­si­ri­kon?

Mum­mo­ni ja äi­ti­ni oli­vat teh­neet iso­kas­ko-so­pi­muk­sen tai­vaal­li­sen va­kuu­tu­syh­ti­ön kans­sa. Mum­mo­ni lau­loi kau­niil­la ää­nel­lään vir­siä py­hä­päi­vä­nä is­tu­en kei­nu­tuo­lis­sa kes­kel­lä tu­paa siel­lä saa­res­sa, mis­sä elim­me yh­des­sä koko ke­sän ar­kea ja py­hää me­ren kes­kel­lä. Muut tu­li­vat ja me­ni­vät, toi­mit­ti­vat as­ka­rei­taan. Ku­kaan ei käs­ke­nyt hä­nen ol­la hil­jaa. Kau­nii­den vir­sien sa­nat tal­len­tui­vat lap­sen mie­lee­ni. Niis­tä kas­voi lap­sen us­ko, mikä vart­tu­es­sa­ni al­koi et­siä tur­val­lis­ta maa­pe­rää juur­tu­ak­seen. Iso­äi­deil­lä on edel­leen ky­syn­tää näis­sä va­kuu­tu­sa­si­ois­sa. Par­hai­ta het­kiä las­ten­las­ten kans­sa ovat ne, jol­loin yh­des­sä il­lal­la nuk­ku­maan men­nes­sä ru­koil­laan il­ta­ru­kous. Tar­kas­tel­laan va­kuu­tu­seh­to­ja ja to­de­taan, et­tä kun­nos­sa ovat ja voi­mas­sa.

Lu­kui­sis­ta kas­va­tuk­sen am­mat­ti­lai­sis­ta huo­li­mat­ta jo­tain näyt­tää puut­tu­van kor­vaa­mat­to­mas­ta lap­suu­des­ta. Oli­si­ko meil­lä iso­äi­deil­lä syy­tä ky­syä tä­män päi­vän van­hem­mil­ta: ”Ovat­ko va­kuu­tu­sa­si­at kun­nos­sa?” Useim­mis­sa ko­deis­sa on vie­lä ai­nut­laa­tui­nen va­kuu­tus­kir­ja siel­lä kir­ja­hyl­lys­sä: Raa­mat­tu. Sen eh­to­ja ovat tut­ki­neet men­neet su­ku­pol­vet. Sen lu­pauk­set ovat pi­tä­neet sil­loin, kun kan­san ja yk­si­lön elä­mäs­sä kaik­ki muut lu­pauk­set ovat pet­tä­neet.

Kun lap­sem­me ja lap­sen­lap­sem­me nä­ke­vät, et­tä ”si­nun tur­va­si on iki­ai­ko­jen Ju­ma­la” (5. Moos.33:12), he saa­vat juu­ret elä­mäl­leen. He voi­vat kas­vaa tur­val­li­suu­teen ja oma­koh­tai­seen ko­ke­muk­seen sii­tä, et­tä ”Her­ra on mei­dän tur­vam­me pol­ves­ta pol­veen” (Ps. 90:1).

Kor­vaa­ma­ton lah­ja lap­sil­lem­me, ei­kö vain?

Tuu­la Lö­wen­dahl

Rau­man Ad­vent­ti­seu­ra­kun­ta