21. sun­nun­tai hel­lun­tais­ta. Evan­ke­liu­min koh­ta on Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min lu­vun 22 alus­ta (Matt. 22:1–14). Ku­nin­gas val­mis­taa häät po­jal­leen. Kaik­ki on val­mii­na: pöy­dät ka­tet­tu, juh­la odot­taa vie­rai­taan. Mut­ta kut­su­tut ei­vät tule. Heil­lä on kii­re. On työ­tä, kaup­po­ja, eh­kä vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä. Kut­su tun­tuu me­net­tä­neen mer­ki­tyk­sen­sä.

Jee­suk­sen ver­taus häis­tä ei ole vain ker­to­mus mui­nai­ses­ta juh­lis­ta kiel­täy­ty­mi­ses­tä. Se on kuva sii­tä, mi­ten Ju­ma­lan lah­ja jää usein huo­maa­mat­ta. Tai­vas­ten val­ta­kun­ta on val­mii­na, mut­ta kut­su voi huk­kua ar­jen me­luun. Kui­ten­kaan Ju­ma­lan sy­dän ei väsy kut­su­maan. Kun en­sim­mäi­set ei­vät tule, kut­su laa­je­nee – teil­le ja to­reil­le, kai­kil­le, ”pa­hoil­le ja hy­vil­le”. Ar­mo ei kysy an­si­oi­ta, se kut­suu kes­ke­ne­räi­set, rik­ko­nai­set ja unoh­de­tut.

Kris­tit­ty on tä­män kut­sun kan­ta­ja. Jee­sus lä­het­ti oman­sa maa­il­maan to­dis­ta­maan ar­mos­ta ja pal­ve­le­maan ih­mi­siä hä­nen ni­mes­sään. Lä­het­ti­läs ei ju­lis­ta it­se­ään, vaan sen, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on lah­ja. Hän ei tule tuo­mit­se­maan, vaan kan­ta­maan toi­voa sin­ne, mis­sä sitä ei enää us­kal­le­ta odot­taa. ”Kris­tus lä­him­mäi­sel­leen” – sa­nat tii­vis­tä­vät teh­tä­vän. Kun joku koh­taa lem­pey­den, kuun­te­le­mi­sen tai an­teek­si­an­ta­mi­sen, hän saat­taa aa­vis­taa, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on lä­hem­pä­nä kuin osa­si ar­va­ta.

Kut­su juh­laan kai­kuu yhä. Ei vaa­di­ta täy­del­li­syyt­tä, vain avoin sy­dän. Kun ot­taa vas­taan ar­mon ja as­tuu si­sään, saa huo­ma­ta, et­tä pöy­tä on to­del­la­kin ka­tet­tu – ja paik­ka va­rat­tu juu­ri it­sel­le.

Pet­ja Pi­no­mä­ki

Seu­ra­kun­ta­pas­to­ri, Meri-Po­rin seu­ra­kun­ta

Petja Pinomäki