Mitä hen­ki­lö­koh­tai­sem­pia ja sa­lai­sem­pia asi­oi­ta toi­set meis­tä tie­tä­vät, sitä pa­hem­min yleen­sä olem­me hei­dän ar­moil­laan. Sa­lai­suuk­sil­la on help­po ki­ris­tää tois­ta. Ku­ka­pa sik­si ha­lu­ai­si tois­ten tie­tä­vän it­ses­tään ai­van kai­ken?

Kui­ten­kin en­si sun­nun­tai­na kir­kois­sa kuul­laan sa­ma­ri­a­lai­ses­ta nai­ses­ta, joka ker­too oman kau­pun­kin­sa asuk­kail­le Jee­suk­sen tie­tä­vän kai­ken hä­nes­tä. “Hän ker­toi mi­nul­le kai­ken mitä olen teh­nyt” (Joh.4:39) Tätä hän ei kui­ten­kaan il­moi­ta muil­le hä­tään­ty­nee­nä taik­ka pe­lois­saan, vaan hä­nen sa­noi­hin­sa si­säl­tyy häm­mäs­tys­tä ja toi­voa. Jee­sus ei ni­mit­täin ole tul­lut mei­tä uh­kaa­maan ja ki­ris­tä­mään vaan aut­ta­maan. Kuin lää­kä­ri, joka tun­tee po­ti­laan­sa vai­vat pe­rin poh­jin, Jee­sus tie­tää ta­san tark­kaan, mitä me tar­vit­sem­me. Hän on näet tul­lut kai­ken­lais­ten syn­tis­ten pe­las­ta­jak­si ja va­pah­ta­jak­si – myös nii­den, jot­ka sy­väs­ti hä­pe­ä­vät men­nei­syyt­tään ja te­ko­jaan.

Näin Jee­sus ei käy­tä tie­don tuo­maa val­taa mei­tä vas­taan vaan mei­dän par­haak­sem­me. Kan­noit­pa kuin­ka suur­ta syn­tiä ja hä­pe­ää ta­han­sa, et mis­tään löy­dä niin tur­val­lis­ta paik­kaa kuin seu­ra­kun­ta, jos­sa saar­na­taan ris­tiin­nau­lit­tua Jee­sus­ta. Hän on kyl­lä tien­nyt, kuin­ka mo­nin eri ta­voin rik­ko­nei­den ja rik­ki­näis­ten syn­tis­ten ih­mis­ten täh­den hän on ris­til­le käy­nyt, kun hän so­vit­ti mei­dät Py­hän Ju­ma­lan kans­sa. Mik­si et siis us­kal­tau­tui­si kirk­koon Jee­suk­sen sa­no­ja kuu­le­maan. Tie­tää­hän hän si­nus­ta­kin jo val­miik­si kai­ken.

Juk­ka Pe­ran­to

Pas­to­ri, Py­hän Ma­ri­an lu­te­ri­lai­nen seu­ra­kun­ta, Rau­ma