Uusi-Kilponen: Suomen heikkoon tuottavuuteen on syynsä
Miksi Suomen talous ei kasva? Tätä kysymystä pallotellaan toistuvasti eduskunnassa, seminaareissa ja yrittäjäjärjestöissä. Selkeää kasvusuuntaa ei näytä löytyvän. Yhtenä syynä on rohkeuden puute ja kyvyttömyys uudistua niin yrityksissä itsessään kuin poliittisissa linjauksissa.
Verotuksella suositaan jo olevaan yrityskantaa ja merkittävässä määrin sellaisia aloja, joilla veronalennukset eivät kannusta investointeihin, uudistumiseen tai kokonaan uutta kasvua tuttavaan tekemiseen. Kun yhteisöveron alennuksesta hyötyvät eniten pankki- ja kauppakonsernit, valuvat hyödyt helposti osinkoihin. Verojärjestelmän tulisi kannustaa uudistumaan, kasvattamaan liikevaihtoa ja luomaan uutta tekemistä. Myös julkisen tukipolitiikan painopistettä olisi siirrettävä enemmän uusiin innovaatioihin, vihreään ja digitaaliseen siirtymään, kuin vanhan säilyttämiseen.
Nykyiseen tukipolitiikkaan on monia syitä: alueelliset intressit, työpaikkojen säilyttäminen ja yritysten painostaminen eli niiden uhkaus siirtyä rajojen ulkopuolelle. Olisi hyvä kysyä, kuinka paljon lopulta ovat vaikuttaneet raskaan teollisuuden uudistumiseen ja kasvuun alennetut energiaverokannat tai yhteisöveron alentaminen.
Suomessa pitäisi yhä enemmän lähteä yrittäjäkeskeisyydestä ja suunnata tukipanokset sellaisiin sektoreihin, joissa on kasvupotentiaalia. Maassamme on paljon uusiin teknologioihin ja digitaalisiin innovaatioihin keskittyneitä yrityksiä. Ne tarvitsevat tutkimus- ja kehitystoiminalle tukea nykyistä enemmän.
Panostuksia pitää tehdä myös infraan, yliopistolliseen tutkimukseen ja verkostojen rakentamiseen (klusterihin), joissa eri tekemiset tukevat toisiaan. Rauman meriklusteri on hyvä esimerkki teollisuuden puolelta.
Suomesta löytyy lukuisia esimerkkejä teknisistä innovaatioista, joilla on valtavaa kasvupotentiaalia. Kun resurssit menevät tekemiseen, käy helposti niin, ettei kasvun esteenä olevia rahoituskanavia ehditä tai jakseta tutkailla. Siksi tukien hakemista tulisi helpottaa. Nyt hakuprosesseja pidetään liian byrokraattisina ja monimutkaisina.
Paljastavaa Suomessa on julkisen puolen terveydenhuolto. Jos hyvinvointialueita olisi lähdetty rakentamaan vain potilaan tarpeista ja taloudellisesti järkevimmällä tavalla, meillä olisi vain kymmenen aluetta (nyt 27) ja kulut miljardeja pienemmät. Vähän samaa tehottomuutta, varman päälle pelaamista ja poliittista painottumista nähdään tuki- ja veropolitiikassamme.
Pauli Uusi-Kilponen
Päätoimittaja


