Jo­han­na Kos­ki­ran­ta

Viva Mo­ments -lai­va

Olen ai­na pi­tä­nyt mat­kus­ta­mi­ses­ta ja uu­sis­ta mai­se­mis­ta, mut­ta kier­to­mat­kat ei­vät ole kos­kaan ol­leet mi­nua var­ten. Niis­sä on usein lii­kaa sää­töä, ai­ka­tau­lu­ja ja lauk­ku­jen kan­ta­mis­ta.

Sik­si VIVA Crui­se­sin aja­tus hi­taas­ta mat­kas­ta jo­el­la kuu­los­ti heti oi­ke­al­ta. Jo­ki­ris­tei­lyl­lä ho­tel­li kul­kee mu­ka­na­si, mai­se­mat vaih­tu­vat it­ses­tään ja aa­mul­la olet uu­des­sa kau­pun­gis­sa il­man, et­tä olet pa­kan­nut tai eh­ti­nyt edes vä­syä.

VIVA Crui­ses on sveit­si­läis­taus­tai­nen va­rus­ta­mo, jon­ka pää­kont­to­ri si­jait­see Düssel­dor­fis­sa. Sen lai­vat kul­ke­vat pää­a­si­as­sa Eu­roo­pan suu­ril­la joil­la mo­nel­la eri rei­til­lä, lai­val­la ja tee­mal­la. Ne ei­vät ole jät­ti­mäi­siä kel­lu­via kau­pun­ke­ja, vaan ele­gant­te­ja pre­mium-ho­tel­le­ja, jois­sa tun­nel­ma on rau­hal­li­nen ja hen­ki­lö­koh­tai­nen.

Mat­kat ovat all inc­lu­si­ve -pe­ri­aat­teel­la to­teu­tet­tu­ja, mut­ta ei­vät mil­lään ta­val­la pra­mei­le­via – pi­kem­min­kin ne edus­ta­vat eu­roop­pa­lais­ta hie­nos­tu­nei­suut­ta ja ar­jen luk­sus­ta.

Oma mat­ka­ni kul­ki Düssel­dor­fis­ta Ant­wer­pe­niin, Brys­se­liin ja Nij­me­ge­niin, en­nen pa­luu­ta ta­kai­sin läh­tö­sa­ta­maan.

Nel­jä yö­tä ja vii­si päi­vää Eu­roo­pan sy­dä­mes­sä – kuu­los­taa ly­hy­el­tä, mut­ta jo en­sim­mäi­sen päi­vän jäl­keen ta­ju­sin, et­tä ai­ka lai­val­la kul­kee eri tah­tiin.

En­si­kos­ke­tus – kii­ree­tön­tä läm­pöä

Düssel­dor­fin sa­ta­mas­sa, heti lai­val­le nous­tes­sa, tun­nel­ma oli kii­ree­tön ja läm­min. Kaik­ki su­jui rau­hal­li­ses­ti – mat­ka­lauk­ku vie­tiin suo­raan hyt­tiin, ja ter­ve­tu­li­ais­samp­pan­ja tar­joil­tiin loun­ges­sa.

Lai­va, VIVA Mo­ments, oli mo­der­ni ja tyy­li­käs, mut­ta sil­ti läm­min­hen­ki­nen. Si­sus­tus oli va­loi­sa, hil­lit­ty ja har­kit­tu – sel­lai­nen, jos­sa oli help­po ren­tou­tua. Hen­ki­lö­kun­ta pu­hui eri­no­mais­ta eng­lan­tia, ja pal­ve­lu­a­sen­ne teki heti vai­ku­tuk­sen.

Hy­tis­sä oli kaik­ki tar­vit­ta­va. Mat­ka­lau­kut sai pu­ret­tua kah­teen kaap­piin, ja koko hy­tin le­vyi­nen liu­kuo­vi avau­tui suo­raan ulos jo­el­le. Sän­ky oli laa­du­kas ja le­veä – in­ho­an ki­vi­ko­via vuo­tei­ta, ja tämä ei ol­lut sel­lai­nen. Oli hie­noa huo­ma­ta, et­tä pie­net­kin yk­si­tyis­koh­dat oli mie­tit­ty: hy­vät va­lot, pis­to­ra­si­oi­ta riit­tä­väs­ti, ti­la­va kyl­py­huo­ne ja laa­duk­kaat pe­su­ai­neet.

Jos il­ma oli­si ol­lut läm­pi­mäm­pi, oli­sin var­mas­ti viet­tä­nyt suu­ren osan ajas­ta ylä­kan­nel­la, jos­sa oli au­rin­ko­tuo­lit, po­re­am­me ja pie­ni put­ti­ra­ta. Nyt sää piti suu­rim­man osan ajas­ta kan­nen hil­jai­se­na, mut­ta si­sä­ti­lois­sa viih­tyi mai­ni­os­ti.

Loun­ge, jos­sa si­jait­si myös baa­ri, oli tun­nel­mal­li­nen ja rau­hal­li­nen – paik­ka, jo­hon teki mie­li pa­la­ta il­tai­sin la­sil­li­sel­le tai seu­raa­maan mai­se­mien vaih­tu­mis­ta.

Lai­val­la oli li­säk­si pie­nem­pi bist­ro, jos­sa söim­me ke­vy­em­män lou­naan flam­mküc­he­nin ja sa­laa­tin ää­rel­lä. Se oli mu­ka­va vaih­to­eh­to isom­man ra­vin­to­lan pit­kän il­lal­li­sen vas­ta­pai­nok­si – ren­to, mut­ta laa­du­kas.

Antwerpenin palatsimainen rautatieasema.

Johanna Koskiranta

Ant­wer­pen – kau­pun­ki jos­sa ker­rok­set koh­taa­vat

Ant­wer­pe­nin ker­rok­sel­li­suus teki mi­nuun suu­ren vai­ku­tuk­sen.

Kau­pun­ki on se­koi­tus van­haa ja uut­ta, ele­gant­tia ja yl­lät­tä­vää – ja juu­ri se te­kee sii­tä elä­vän.

Ant­wer­pen on yk­si Eu­roo­pan suu­rim­mis­ta sa­ta­ma­kau­pun­geis­ta, ja sen huo­maa heti. Joen var­rel­la ko­ho­a­vat nos­tu­rit ja kont­ti­a­lu­eet tuo­vat mai­se­maan oman ryt­min­sä, ja il­mas­sa on kan­sain­vä­li­syyt­tä. Sa­ta­ma nä­kyy ja tun­tuu myös kau­pun­gin asen­tees­sa – avoi­me­na, vä­hän bo­hee­mi­na ja yl­pe­ä­nä omas­ta ro­soi­suu­des­taan.

Ant­wer­pe­nin rau­ta­tie­a­se­ma, joka on ra­ken­net­tu vuon­na 1905, on my­kis­tä­vä näky. Sen pa­lat­si­mai­nen kau­neus ja val­ta­vat hol­vit toi­vat mie­leen tans­si­sa­lin – het­ken ai­kaa tun­sin ole­va­ni kuin oman elä­mä­ni Tuh­ki­mo. Ai­van ase­man vie­res­sä ne­on­vä­ri­set eläin­tar­han muo­vie­läi­met kut­su­vat si­sään kau­pun­gin eläin­tar­haan, ja kont­ras­ti on hur­maa­va: his­to­ria ja kitsch vie­rek­käin, ai­van kuin Ant­wer­pen it­se.

Antwerpenin Handschoenmarkt-aukion koskettava patsas Nello ja Patrasche kertoo orpopojasta ja hänen uskollisesta koirastaan. Tarina päättyy, kun he nukahtavat yhdessä katedraalin edustalle – juuri siihen, missä patsas nyt lepää kivipeiton alla.

Johanna Koskiranta

Kau­pun­gis­sa kan­nat­taa kul­kea il­man kii­ret­tä. Ka­peil­la ku­jil­la tuok­su­vat eri mai­den keit­ti­öt, bel­gi­a­lai­nen olut ja suk­laa.

Kau­pun­gin pää­os­tos­ka­dul­ta ei puu­tu mi­tään – his­to­ria koh­taa ny­kyi­syy­den su­las­sa so­vus­sa. Ant­wer­pen on roh­kea ja röyh­keä. Tän­ne ha­lu­an uu­del­leen!

Kä­vim­me myös MAS-mu­se­on ka­tol­la, jos­ta avau­tu­vat upe­at nä­ky­mät yli kau­pun­gin ja sa­ta­man.

Olin eh­ti­nyt syö­dä lou­naan jo lai­val­la, ja har­mit­te­lin, et­tei ai­kaa jää­nyt sim­pu­koil­le. Sik­si oli eri­tyi­nen ilo huo­ma­ta, et­tä il­lal­li­sen me­nus­sa oli juu­ri tuo­na il­ta­na sim­pu­koi­ta ja Bel­gi­an pe­ru­noi­ta. Pie­ni yh­teen­sat­tu­ma, joka sai hy­myi­le­mään – ja muis­tut­ti, et­tä täl­lai­sil­la mat­koil­la joku saat­taa ol­la as­ke­leen si­nua edel­lä.

Maison Dandoyn tea room Brysselissä.

Johanna Koskiranta

Brys­sel – suk­laan ja his­to­ri­an tuok­su

Brys­sel oli ai­van eri­lai­nen. Sii­nä mis­sä Ant­wer­pen syk­kii ker­rok­sel­lis­ta ja jopa ris­ti­rii­tais­ta ener­gi­aa, Brys­sel on ar­vo­kas ja kan­sain­vä­li­nen – ja yl­lät­tä­vän vih­reä. Kau­pun­gis­sa on säi­ly­tet­ty laa­jo­ja puis­to­ja ja vi­he­ra­lu­ei­ta, ja nii­den vä­lis­tä nou­se­vat ku­nin­kaal­li­set pa­lat­sit, Eu­roo­pan uni­o­nin ra­ken­nuk­set ja van­hat ki­vi­ta­lot luo­vat oman­lais­taan kont­ras­tia.

Yk­si käyn­nin ko­ho­koh­dis­ta oli Ga­le­ries Ro­ya­les Saint-Hu­bert, Eu­roo­pan en­sim­mäi­nen ka­tet­tu os­tos­ka­tu vuo­del­ta 1846. Kaa­ri­kat­toi­nen käy­tä­vä on kuin koru, ja sen var­rel­ta löy­ty­vät suk­laa­puo­dit, kah­vi­lat ja voh­ve­lin­tuok­sui­set tee­huo­neet.Kä­vin Mai­son Dan­do­yn Tea Roo­mis­sa, joka on ol­lut osa Brys­se­lin ma­ku­e­lä­mää vuo­des­ta 1829. Siel­lä pais­tu­vat voh­ve­lit ovat täy­del­li­siä – ja tie­sit­kö, et­tä Bel­gi­as­sa on kah­ta eri­lais­ta voh­ve­lia, Brus­sels ja Liè­ge? En­sim­mäi­nen on il­ma­va ja suo­ra­kai­tei­nen, jäl­kim­mäi­nen pyö­re­äm­pi, tii­viim­pi ja ka­ra­mel­li­mai­sem­pi.

Kä­väi­sin myös Neu­hau­sin suk­laa­puo­dis­sa. Jean Neu­haus Jr. kek­si bel­gi­a­lai­sen pra­lii­nin vuon­na 1912, ja tä­nä­kin päi­vä­nä hei­dän suk­laan­sa teh­dään kä­si­työ­nä Bel­gi­as­sa . Ilah­dut­taak­seen ap­teek­kin­sa asi­ak­kai­ta Jean Neu­haus sai ai­koi­naan aja­tuk­sen peit­tää lääk­keet hie­noim­mal­la suk­laal­la. Vuon­na 1912 hä­nen po­jan­poi­kan­sa vei ide­an pi­dem­mäl­le ja loi bel­gi­a­lai­sen pra­lii­nin sel­lai­se­na kuin me sen tä­nään tun­nem­me – suk­laa­na, jon­ka si­säl­lä on nau­tin­to, lääk­keen si­jaan. Myy­mä­lä löy­tyy ny­ky­ään myös Hel­sin­gis­tä, mut­ta mi­nul­le en­sim­mäi­nen koh­taa­mi­nen ta­pah­tui Brys­se­lis­sä. Sääs­tän os­ta­ma­ni va­li­koi­dut her­kut jou­luun.

Kä­vim­me myös Ato­miu­mil­la, joka on yk­si Brys­se­lin tun­ne­tuim­mis­ta maa­mer­keis­tä ja myös eh­kä eni­ten va­lo­ku­vat­tu.

Kau­pun­gin toi­nen klas­sik­ko, Man­ne­ken Pis – “pis­saa­va poi­ka” – tun­tui mi­nus­ta puo­les­taan lie­väs­ti yli­ar­vos­te­tul­ta. Eh­kä juu­ri sik­si se on näh­tä­vä. Pie­ni pii­los­sa nur­kas­sa ole­va pat­sas, jos­ta on tul­lut yk­si Eu­roo­pan tun­ne­tuim­mis­ta.

Nijmegenin aurinkoinen aukio.

Johanna Koskiranta

Nij­me­gen – sym­paat­ti­nen ja yl­lä­tyk­sel­li­nen

Vii­mei­nen py­säh­dys en­nen pa­luu­ta oli Nij­me­gen, Hol­lan­nin van­hin kau­pun­ki. Tie­sin sii­tä etu­kä­teen vain vuo­sit­tain jär­jes­tet­tä­vän mars­si­ta­pah­tu­man, mut­ta yl­lä­tyin, mi­ten elä­vä ja nuo­re­kas paik­ka se on. Kau­pun­gis­sa on noin 180 000 asu­kas­ta ja yli 30 000 opis­ke­li­jaa, mikä nä­kyy heti: kah­vi­loi­ta, ra­vin­to­loi­ta ja vä­ri­käs­tä, ren­toa elä­mää.

Saa­vuim­me sun­nun­tai-il­ta­päi­vä­nä, ja au­ki­ot oli­vat täyn­nä ih­mi­siä, jot­ka naut­ti­vat syys­päi­väs­tä. Il­mas­sa oli mu­siik­kia ja pu­heen­so­ri­naa – tart­tu­vaa iloa, jota syk­syn läm­min au­rin­koi­nen päi­vä tuo tul­les­saan.

Vie­rai­lim­me myös Co­lon­je­sin vii­ni­ti­lal­la, joka si­jait­see noin 15 mi­nuu­tin ajo­mat­kan pääs­sä kau­pun­gis­ta. Tila jär­jes­tää tas­tin­ge­ja ja toi­mii myös ra­vin­to­la­na. Vii­ne­jä tuo­te­taan vain vä­hän, jo­ten nii­tä saa os­tet­tua lä­hin­nä pai­kan pääl­tä. Co­lon­je­sin val­ko­vii­nit oli­vat raik­kai­ta ja hy­vin teh­ty­jä.

Nijmegenin tyypillinen pieni, mutta niin kaunis kuja.

Johanna Koskiranta

Lai­va, joka tun­tui omal­ta

Ris­tei­lyn ai­ka­na aloin ym­mär­tää, mik­si mo­net pa­laa­vat täl­lai­sil­le mat­koil­le yhä uu­del­leen.

Lai­val­la syn­tyy oma ryt­min­sä, joka an­taa ti­laa juu­ri sil­le, mitä sil­lä het­kel­lä kai­paa.

Aa­mi­ai­sel­la vaih­de­taan kuu­lu­mi­sia, päi­väl­lä kau­pun­ki, il­lal­la uu­si menu, ja yön hil­jai­si­na tun­tei­na ja vä­lil­lä jo il­lal­la lai­va jat­kaa mat­kaan­sa seu­raa­vaan koh­tee­seen.

Jo­el­la kul­ke­mi­nen on eri­lais­ta kuin me­rel­lä – lai­va ei kei­nu­nut lain­kaan, mikä te­kee mat­kas­ta miel­lyt­tä­vän myös niil­le, jot­ka saa­vat me­ri­ris­tei­lys­tä yli­mää­räi­siä sy­dä­men­ty­ky­tyk­siä.

Aa­mi­ai­sel­la tu­tus­tuin sak­sa­lai­seen her­ras­mie­heen, joka ker­toi ol­leen­sa kym­me­nil­lä jo­ki­ris­tei­lyil­lä. Hän sa­noi, et­tä VIVA Crui­ses on hä­nen suo­sik­kin­sa, kos­ka “all inc­lu­si­ve tar­koit­taa tääl­lä to­del­la all inc­lu­si­vea – las­ku ei kas­va, ei­kä yl­lä­tyk­siä tule.” Hän ker­toi vai­mon­sa kuol­leen hil­jat­tain, mut­ta sa­noi jat­ka­van­sa ris­tei­ly­jä yk­sin, kos­ka kier­rok­sil­la tu­tus­tuu ai­na ih­mi­siin.

Jäin miet­ti­mään – se ker­toi jo­ta­kin sii­tä, mi­ten täl­lai­sil­la mat­koil­la syn­tyy hil­jai­nen ja vä­lil­lä ää­ne­käs­kin yh­tei­söl­li­syys.

Jo­han­nan mat­ka­muis­tiin­pa­not – Eu­roo­pan ryt­mis­sä, hi­taas­ti

Opin täl­lä mat­kal­la, et­tä hi­taus ei tar­koi­ta py­säh­ty­mis­tä.

Kun vir­ta vie, on lupa hel­lit­tää ja an­taa asi­oi­den tul­la omal­la ajal­laan.

Lai­val­la oli het­kiä, jol­loin pu­heen­so­ri­na vaih­tui hil­jai­suu­teen ja nä­ky­mä jo­el­ta ker­toi enem­män kuin mi­kään opas­kir­ja.

En eh­kä kos­kaan tule ra­kas­tu­maan ryh­mä­mat­kai­luun – mut­ta täl­lai­nen kier­tä­mi­nen, oma hyt­ti ja vaih­tu­vat kau­pun­git, so­pii mi­nul­le täy­del­li­ses­ti.