"Suomi ei pärjää ilman vapaaehtoisten sopimuspalokuntia"
Pertti Mattila / STT
Osalle suomalaisista vapaapalokunta eli VPK taitaa olla tuttu vain Retuperän WBK:n epävireisestä musisoinnista. Tosiasiassa VPK on ollut ja on edelleen aivan oleellinen osa suomalaisten turvallisuutta.
– Suomi ei pärjää ilman vapaaehtoisia palokuntayhdistyksiä ja niiden muodostamia sopimuspalokuntia. Nillä on keskeinen rooli yhteiskunnallisen turvallisuuden rakentajina. Sekä ammattipelastajia että sopimuspelastajia tarvitaan, sanoo pelastusylitarkastaja Jari Lepistö sisäministeriöstä.
Kun vapaaehtoinen palokuntayhdistys tekee niin kutsutun palokuntasopimuksen hyvinvointialueen kanssa, siitä tulee silloin sopimuspalokunta. Erikseen ovat sitten pelastuslaitosten ammattilaiset ja sivutoiminen henkilöstö.
VPK:n vapaaehtoiset lähtevät hälytyskeikoille ennen muuta maaseudun pienemmillä paikkakunnilla. Saadaanko sopimuspalokuntiin vielä uutta väkeä, kun väestö maalla ikääntyy ja vähenee?
– Totta kai meillä on haasteita sen suhteen edelleen. Mutta näin on ollut aiemminkin. Paikoissa, joissa on perheitä, työssäkäyvää väkeä ja niin edelleen, on helpompi saada porukkaa palokuntayhdistysten vapaapalokuntiin. Mitä pienempi yhteisö on, sitä hankalampaa voi olla ylläpitää palokunnan elinvoimaisuutta ja jatkuvuutta.
Lepistö kuitenkin samalla painottaa, että syrjäseutujen vapaapalokuntien rekrytoinnin pulmia ei pidä yleistää.
– Pienessäkin yhteisössä saattaa olla VPK:lla vahvoja perinteitä esimerkiksi niin, että suvusta tai perheestä on aina menty vapaapalokuntaan. Tuhannen asukkaan paikkakunnalla voi olla erittäin elinvoimainen VPK, mutta 10 000 asukkaan keskuksessa tuskaillaan, mistä löytyy vapaaehtoisia.
Lepistö muistuttaa, että ihmisten vapaa-ajasta käydään kovaa taistelua ja isommilla paikkakunnilla tarjontaa on enemmän.
Pelastusylitarkastajan mukaan VPK:n vetovoimaa nostaa se, että ne eivät ole pelkästään hälytystehtäviä varten. Vapaapalokuntayhdistyksillä on monta muutakin merkityksellistä roolia kuten palokuntanuorisotyön tekeminen.
– Ne omalta osaltaan tarjoavat nuorille ilmaisen harrastuksen, jonne mukaan tulon kynnys on lapselle ja nuorelle matala. Samoin he saavat taitoja, joilla voi tarvittaessa pelastaa itsensä tai jonkun muun, tai ylipäänsä välttää vaaratilanteita.
Pelastusylitarkastajana sisäministeriössä toimiva Tommi Luhtaniemi jakaa Lepistön näkemyksen.
– Sopimuspalokuntien rooli on Suomessa edelleen todella tärkeä ammattipalokuntien rinnalla.
Sitä ei muuta sekään, että pelastustoimen toimintavalmiuden suunnitteluohjetta ollaan aikeissa päivittää. Ohjeluonnos on paraikaa lausuntokierroksella.
Luhtaniemen mukaan uudistuksella on muun muassa määrä saada enemmän nähtäville, miten ja mihin riskeihin vastataan. Päämääränä on, että pelastustoiminnan palvelutaso toteutuu yhdenvertaisesti ja laadukkaasti koko maassa eri alueiden riskit ja uhat huomioiden.
Pelastustoimi on nykyisin hyvinvointialueiden alaisuudessa. Näiden alueiden budjettiongelmat ovat olleet tiivisti esillä. Voikin kysyä, mistä saadaan taloudellista liikkumavaraa pelastusalalle.
– Ei ole vielä selvää, tuottaisiko tämän uuden ohjeen mukainen toiminta lisätarpeita. Jos tuottaa, ne tulisivat sitten ainakin näkyviksi. Se on sitten poliittinen päätös, kuinka paljon halutaan panostaa pelastustoimeen, Luhtaniemi sanoo.
Uusia linjauksia pelastustoimen suunnitteluun kaivataan jo sen takia, että nykyohje on vuodelta 2012.
– Sen jälkeen on tapahtunut aika paljon Suomessa ja maailmalla pelastusalan toimintaympäristössä. Tietopohja siitä, mihin meidän tulee kyetä, on lisääntynyt – päivittäistehtävistä aina poikkeusolojen sotatilanteeseen asti, Luhtaniemi linjaa.
Ovatko Euroopassa vuoden 2012 ohjeistuksen jälkeen käydyt sotatoimet vaikuttaneet Suomen pelastustoimen painopisteisiin?
– En tiedä, voiko sanoa, että Suomessa pelastustoimen haasteet olisivat tuosta syystä oleellisesti muuttuneet. Kyllähän Ukrainan tilanne on varmaan herätellyt kaikkiakin viranomaisia. Kuten Ukrainan uutiskuvissakin näkyy, pelastustoimi on aika merkittävässä roolissa auttamassa ihmisiä siellä.
Luhtaniemen mukaan Suomessa tuollainen pelastustoimen rooli saattaa helposti unohtua päivittäisten tehtävien kuten liikenneonnettomuuksien, tulipalojen ja muun näkyvän vuoksi.
– Toivottavasti meidän, samoin kuin Puolustusvoimienkaan, ei tarvitse joutua Ukrainassa koettujen kaltaisiin tilanteisiin. Mutta on syytä varmistaa, että pystymme toimimaan myös vaativissa poikkeusoloissa.
Suomessa on tavoitteena alueelle määritellystä riskiluokasta riippuen, että ensimmäinen pelastuslaitoksen yksikkö pääsee hälytyskohteeseen 6–20 minuutissa. Alimmassa riskiluokassa aikatavoitetta ei ole.
Kiireellisissä tehtävissä on lisäksi vähimmäistavoite, jonka mukaan ensimmäinen paikalle saapuva yksikkö ehtii toimintavalmiuden asetettuun tavoitteeseen vähintään 50 prosentissa tehtävissä.
– Tuohon 50 prosenttiin ei ole päästy kaikkialla. Mikä näitä pulmia sitten aiheuttaa? On ihan selvää, että esimerkiksi keliolosuhteet tai päällekkäiset tehtävät aiheuttavat niitä. Korjaamme näitä asioita koko ajan, Luhtaniemi pohtii.
Maallikko voisi olettaa, että viiveitä paikalle saapumiseen syntyisi etenkin syrjäseuduilla, mutta Luhtaniemen mukaan niitä on ollut erityisen paljon kasvavilla kaupunkialueilla.
Turmapaikalle ehtimisen aikatavoitteita ei olla uudessa ohjeistuksessa kiristämässä. Yksin pelkkä paikalle saapumisen nopeus ei nimittäin kerro kaikkea.
– Ensimmäinen yksikkö saattaa päästä perille nopeasti, mutta on joskus eri asia, saadaanko paikalle tarpeeksi vaikkapa tulen sammutustehoa.
