Tavoite täyttyi, mutta pohdittavaa jäi – Pronssista pelaaminen oli Lukolle lohdutuspalkinto, josta siitäkin jäi tyhjä käsi
Pauli Uusi-Kilponen
Rauman Lukko asetti ennen kauden alkua tavoitteekseen neljän parhaan joukkoon pääsemisen. Se oli jonkinlainen minimi. Päämaali oli mestaruus. Pronssista pelaaminen oli lohdutuspalkinto, josta siitäkin jäi tyhjä käsi.
Miksi sitten miljoona euroa halvemmalla pelaajabudjetilla operoinut SaiPa pudotti Lukon finaalista?
Se oli hengen voitto materiasta. Siinä missä SaiPan joka pelaaja joka hetki antoi kaikkensa mustelmia kaihtamatta, lukkolaiset pelasivat hyvin, mutta se viimeinen rutistus ja itsensä ylittäminen tärkeillä hetkillä jäi vajaaksi.
Marginaalit tässä kohtaamisessa olivat älyttömän pienet, mutta niiden merkitys oli iso. Kun Lukon hyökkääjät tyytyivät yksi yhtä vastaan tilanteessa ampumaan kiekon rystyltä päin maalivahtia, niin SaiPan hyökkääjä pyrki kaiken keinoin nousemaan maalille kolhuja kaihtamatta.
Toki Lukossakin oli poikkeuksia, mutta liian vähän. Esimerkiksi Niklas Ylitalon nousu maalille ja kiekon jujutus verkkoon oli näyte taidosta, mutta myös kovasta tahdosta.
Eroa oli myös puolustuspelaamisessa. Kun SaiPan hyökkääjä heittäytyi Lukon pakin laukauksen eteen ratkaisevilla hetkillä, Steve Janric siirtyi piirun verran sivuun laukauksen edestä ja nosti vielä jalkaansa, jotta kiekko ei osuisi häneen. Tuo murto-osasekunnin ratkaisu maksoi Lukolle maalin.
Entä sitten viimeisen pelin jatkoaikaosuma? Kun SaiPa:n Santeri Airola lähti Lukon siniviivalta nousuun, niin koko raumalaisviisikko avasi kunniakujan Airollalle. Se ratkaisi finaalipaikan. Viisikko puolusti vain näennäisesti, ei sydämellään.
Nuo edellä kerrotun pienet pelin nyanssit kertovat siitä, että SaiPa yksilöinä ja joukkueena halusi paljon Lukkoa enemmän finaaliin.
Tämä pudotuspelisarja, jos mikä todisti, että jääkiekko on merkittäviltä osiltaan tahtojen peli.
Päävalmentaja vastaa aina joukkueen tuloksesta. Lukko saavutti sille asetetun minimin. Eikä päävalmentaja Tomi Lämsää pidä kauden jälkeen tervassa ja höyhenissä kierittää. Hän kykeni kauden aikana vahvistamaan Lukon pelillistä identiteettiä. Parhaimmillaan Lukko pelasi modernia, monipuolista lätkää ja esitys oli nousujohteinen. Runkosarjan ykköstila kertoo siitä omaa kieltään.
Paljon on puhuttu siitä, miten pelien luonne muuttuu, kun runkosarja vaihtuu pudotuspeleihin. Etenkin kuluvana kautena tämä vielä korostui. Kamppailuvaade oli hurja kaikissa ottelusarjoissa.
SaiPa oli tähän valmiimpi kuin Lukko. Kaiken lisäksi sillä oli monta etua raumalaisiin nähden. Joukkue pelaa historiansa parasta kauttaan. Se on tempaissut kiekkohuumaan mukaan koko lappeenrantalaisyhteisön. Ainutlaatuista innostusta siivittävät myös ne monet pettymysten vuodet, joille nyt haetaan hyvitystä.
Valtava kannustus ja kiekkohuuma yltävät kaukaloon asti. Se näkyy siinä, että jokainen SaiPan pelaaja yltää toistuvasti osaamisensa ja fyysisen kapasiteettinsa ylärajalle.
Raumalla on hyvä kiekkoyhteisö, eikä oman joukkueen kannustuksesta löydy moitteen sijaa. Hurmoksesta puhuminen olisi kuitenkin liioittelua. Lukko pelasi vain ihan odotetun kauden ja niin siihen reagoi myös raumalainen kiekkoyleisö.
Hyvä kysymys on se, mikä on valmennusjohdon vastuu pelaajien tahtotilasta.
Ihmeitä ei voi vaatia. Joskus voi joku yksittäinen pelaaja nostaa fiiliksen huippunsa poikkeavilla ratkaisuilla. Sen voi tehdä myös maalivahdin loistavat torjunnat tai kova pakin taklaus.
SaiPalla oli semifinaaleissa kaikki mahdollinen myötätunto puolellaan, jopa yli maakuntarajan. Sitä viritti ja virittää yhä päävalmentaja Raimo Helminen pelifilosofioineen. Raipe on kuin joukkue ja joukkue on kuin hän; nöyrä ja työn palkitsevuuteen rajattomasti uskova.