Sadan vuoden yhteisöllisyys
Toimivat asunnot ja kaunis miljöö luovat viihtyisyyttä. Taloyhtiössä tärkeintä ovat kuitenkin ihmiset.
Timo Savunen
Ei ole oikeastaan väliä, asteleeko asunto-osakeyhtiö Porin Asuntolan sisäpihalle Äestäjänkadun vai Katariinankadun puolelta. Ensivaikutelma on kodikas ja kutsuva. Tähän syynä ovat paitsi kaksi kaunista puutaloa, ennen kaikkea puistomainen vehreys, joka kukoistaa eri puolilla piha-aluetta. Nurmikolle on pystytetty juhlateltta sekä pöytäryhmiä ja teltassa olevat noutopöydät notkuvat erilaisista suolaisista ja makeista pikkuherkuista. Kesäjuhlat ovat asukkaille jokavuotinen perinne, mutta tällä kertaa juhlaan on aivan erityinen syy – vietetään taloyhtiön satavuotisjuhlaa.
Ensimmäisten joukossa vastaan tulee tuttu kasvo, kiekkomies Karri Kivi.
– Muutimme tänne vuonna 2001, mutta nyt asunnossa asuu vanhin tyttäremme. Täällä käyminen on kuitenkin aina kuin kotiin palaisi, Karri kuvailee.
– Mutta tuolta tulee tämän taloyhtiön todellinen sielu, hän jatkaa, ja viittaa viimeisiä juhlajärjestelyjä hääräilevän Keijo Koivumäen suuntaan.
Keijolla on mukanaan kopio vanhasta lehtileikkeestä, jossa kerrotaan puutalojen rakennuttajan, Johan Gideon Brunströmin elämäntarinasta. Leikkeessä on myös kuva vuodelta 1935, jossa Brunström viettää kesäistä juhlapäivää naapuriensa seurassa Porin Asuntolan puutarhassa.
– Tästä kuvasta sain idean järjestää kesäjuhlan vuosittain, ja niin on tehty nyt vuodesta 1991, myös taloyhtiön isännöitsijänä toimiva Keijo Koivumäki kertoo.
Nina Merilahti ihasteli Riikka Raition (oik) tekemää upeaa puupiirrosta, joka esittää hänen entistä asuintaloaan.
Timo Savunen
Myös asunnot itsessään ovat hienoja ja houkuttelevia. Molemmissa taloissa niitä on neljä samanlaista, paitsi että osa on peilikuvia toisistaan. Kerrospinta-alaa on sata neliötä, mutta ylä- ja alakertaremonteilla on mahdollistettu jopa kolminkertainen neliömäärä kolmeen eri kerrokseen. Petri Martikkalan ja Henriikka Anjalan asunnossa on tehty juuri näin, mutta Petri kiinnittää silti huomion toiseen erityiseen asiaan. Jos on katsonut televisiosta Unelmia Italiassa -sarjaa, niin kukapa voisi uskoa, että samankaltaisen tunnelman voi tavoittaa Suomen Porissa, ja vieläpä aivan kaupungin keskustan kainalossa.
– Kun istut tässä omenapuiden alla, aurinko lämmittää, valo siivilöityy puiden lehvästön läpi, ja kädessä on jotain hyvää juomaa, niin tunnelma on aivan kuin toscanalaisessa iltapäivässä, Petri Martikkala maalailee, naapurinsa Jukka Haaviston nyökytellessä vieressä.
– Naapuritalosta myydään asuntoja puistonäköalalla, huomauttaa Haavisto naurahtaen.
Tunnelma kesäisessä keskipäivässä on välitön. Talon entisiä ja nykyisiä asukkaita kertyy pihamaalle kuin huomaamatta, ja samalla alkaa paljastua mikä kaiken hyvän keskellä on satavuotiaan taloyhtiön suurin aarre. Se on edelleen se sama kuin 90 vuotta sitten otetussa valokuvassakin – ihmiset. Myös asukkaat itse tiedostavat tämän, ja ovat yhteisöstään syystäkin ylpeitä.
– Täällä on aina ollut jotenkin niin samanhenkisiä ihmisiä, joiden on ollut luontevaa ja kivaa touhuta kaikkea yhdessä, miettii Kristiina Heino-Koivumäki.
– Pihassa on vietetty lukuisat valmistujaiset ja rippijuhlat ja myös oman tyttäreni häät. Ja jos joku tuo tänne vaikkapa tuoleja ja pöytiä, niin kaikki saavat niitä käyttää.
– Sama pätee myös työkaluihin, joita on hankittu, jatkaa Jukka Haavisto.
Koska kyse on satavuotiaista puutaloista, talkoohenkeä on toki myös tarvittu ja tekemistä on riittänyt.
Yksi kokonainen kesä ainakin raavittiin maalia seinästä, muistelee entinen asukas Sampsa Jolma. Ja lopulta Karri Kivi sai maalipurkin päähänsä, Sampsa jatkaa, ja saa aikaan hersyvät naurut.
Keijo Koivumäeltä löytyy yhtiön alkuperäinen osakekirja.
Timo Savunen
Ei ihme, että hyvähenkisestä yhtiöstä on asuntoja harvoin tarjolla.
Koivumäet ovat asuneet omassaan 35 vuotta, Haavisto 25 vuotta, Petri Martikkala ja Henriikka Anjala 15 vuotta.
– Täällä viihdytään pitkään. Monet asunnot on ostettu perikunnilta, toteaa Keijo Koivumäki.
Mutta löytyypä sentään yhdestä asunnosta aivan tuoreetkin tulijat. Sami ja Eeva Eskonniemi yhdessä viisivuotiaan Ellin ja kolmevuotiaan Uunon kanssa, ovat olleet Porin Asuntolalaisia vasta viime syksystä alkaen.
– Taisikin olla pitkä väli ennen meitä, kun täällä on ollut pieniä lapsia, Sami hymyilee, ja kehuu samalla niin naapureita kuin miljöötäkin.
– Täällä on hyvin helppoa ja yhteisöllistä. Naapureista on tullut lapsillekin tuttuja ja turvallisia, Sami Eskonniemi kiittelee.
Kun kestitys pääsee kunnolla vauhtiin, on ilmassa käsinkosketeltavaa iloa, mutta myös muita suuria tunteita. Yksi liikuttuneimmista on Riikka Raitio.
– Asuin täällä vuodesta -68 vuoteen -76, sillloin tyttönimelläni Suominen, Riikka kertoo.
– Ihan itku kurkussa astelin tänne pihamaata pitkin. Liikutuin niin, kun näin nuo samat vaahterat, missä itse silloin kiipeilin. Isäni teki paljon töitä puutarhassa, ja on ihanaa nähdä se edelleen noin hienona, Riikka Raitio ihastelee.
Samassa aurinko pilkahtaa esiin, valo siivilöityy lehtien lomasta ja osuu pihapuussa kiipeilevään Elli Eskonniemeen. Kahvi tuoksuu. Ihmiset hymyilevät, ja niin varmasti hymyilisi Johan Gideon Brunströmkin.