Tui­ja Saa­ri­nen

– Po­ri­lai­nen huu­mo­ri on yh­tä mus­taa kuin brit­ti­läis­tai­tei­li­ja Anish Ka­poo­rin käyt­tä­mä maa­il­man mus­tin ma­te­ri­aa­li, joka imee mel­kein 100 pro­sent­tia sii­hen koh­dis­tu­nees­ta va­los­ta, luon­neh­tii mur­re­kir­jai­li­ja Eli­na Wal­lin ko­ti­kau­pun­kin­sa huu­mo­ria.

Ys­tä­vyk­set ja kol­le­gat Heli Laak­so­nen ja Eli­na Wal­lin nau­ra­vat yh­des­sä esi­mer­kil­le, jos­sa po­ri­lais­nai­sen kas­sis­sa lu­kee teks­ti ”San asi­as”.

– Täy­tyy ol­la tie­toi­nen sii­tä, mi­hin kult­tuu­ri­mai­se­maan po­ri­lai­nen huu­mo­ri si­joit­tuu. Jos tuol­lai­ses­ta tök­säy­tyk­ses­tä ru­pe­aa louk­kaan­tu­maan, ei ta­jua mitä huu­mo­rin la­jia se edus­taa, to­te­aa Rau­man La­pis­sa asu­va Laak­so­nen.

Täy­sin mus­taa ei Eli­nan huu­mo­ri kui­ten­kaan ole, kii­reh­tää Heli li­sää­mään.

– Eli­nan teks­teis­sä on val­ta­vaa läm­pöä, ja esi­mer­kik­si hä­nen ko­lum­nin­sa ovat to­del­la tark­ka­nä­köi­siä. Huu­mo­ri­han on la­ji­na sel­lai­nen, et­tä sii­nä pi­tää ol­la tosi ha­vain­nol­li­nen ja tark­ka, et­tä osuu jo­hon­kin.

He­lin huu­mo­ria Eli­na ku­vai­lee puo­les­taan aseis­ta rii­su­vak­si.

– Jos ajat­te­lee He­lin teks­te­jä tai ar­ki­päi­väis­tä kes­kus­te­lua, niin sii­nä on en­sin sitä asi­aa, joka on poik­keuk­set­ta tut­kit­tua tie­toa, ja sit­ten siel­lä lo­pus­sa on kouk­ku.

Wal­li­nin ja Laak­so­sen yh­teis­työ sai al­kun­sa kir­ja­e­sit­te­ly­ti­lai­suu­des­ta, jos­sa Wal­lin toi­mi haas­tat­te­li­ja­na.

– Vuo­si oli 2009 ja He­lil­tä oli juu­ri jul­kais­tu Pur­su-teos. Meil­lä synk­ka­si heti, muis­te­lee Wal­lin.

– Kes­kus­te­lu­am­me seu­raa­van ul­ko­puo­li­sen kor­vat saat­tai­si­vat vä­lil­lä pu­noit­taa, mut­ta täs­sä vuo­sien var­rel­la on vain vah­vis­tu­nut luot­ta­mus sii­hen, et­tä jos toi­nen heit­tää jon­kun huu­mo­ri­ju­tun, niin hän sa­noo sen rak­kau­del­la, to­te­aa Laak­so­nen.

Kak­si­kol­la on en­si­ta­paa­mi­sen jäl­keen ol­lut pal­jon yh­tei­siä hank­kei­ta, niin keik­ko­ja kuin kir­ja­hank­kei­ta­kin. Kun mur­re­kir­jai­li­jat va­paa-ajal­la ta­paa­vat, puhe kään­tyy usein työ­hön.

– Olem­me teh­neet asi­as­ta so­vun, eli em­me esi­mer­kik­si sovi, et­tä tä­nään em­me puhu työ­a­si­ois­ta. Työ­i­den­ti­teet­ti mää­rit­tää kui­ten­kin mei­tä kum­paa­kin, ja se­hän on iha­naa, kun saa sy­dä­men kyl­lyy­des­tä pu­hua jon­kun kans­sa työ­a­si­ois­ta, myös työn huo­nois­ta puo­lis­ta, to­te­aa Laak­so­nen.

Murrekirjailijat ja ystävykset. Elina Wallinia (vas.) ja Heli Laaksosta yhdistää huumorin lisäksi muun muassa kotiseuturakkaus. Kuva: Miikka Lappalainen

Mil­lai­sia ke­säi­siä elä­mys­tärp­pe­jä mur­re­ru­noi­li­jat an­tai­si­vat Pori–Rau­ma-ak­se­lil­la?

– Mi­nun vink­ki­ni Rau­man suun­taan on hy­vin pe­rin­tei­nen. It­sel­lä­ni on hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti pit­kät si­teet Mus­tan Pit­sin Yö­hön. 1990-lu­vul­la ol­les­sa­ni tei­ni-ikäi­nen pu­keu­duin tee­man mu­kai­ses­ti mus­taan tyl­li­ha­mee­seen ja mus­tiin vir­kat­tui­hin kä­si­nei­siin. Koko Pit­si­viik­ko on edel­leen sel­lai­nen, et­tä ajat­te­len joka päi­vä, et­tä eh­ti­sin­kö tä­nään aja­maan Rau­mal­le.

– Eri­tyi­ses­ti suo­sit­te­len Nös­sö No­vaa, joka esiin­tyy Rau­mal­la Mus­tan Pit­sin Yö­nä. Se esit­tää lep­poi­saa bos­sa nova -tyyp­pis­tä mu­siik­kia, vink­kaa Wal­lin.

Laak­so­nen kan­nus­taa ”fla­nee­raa­mi­seen”.

– Yk­si mat­kai­lun tapa on, et­tei läh­de kau­em­mas, vaan kat­soo tar­kem­min. Pori on ihan mää­rät­tö­män hyvä fla­nee­raus­kau­pun­ki. Fla­nee­raa­mi­nen tar­koit­taa siis pää­mää­rä­tie­do­ton­ta kä­ve­les­ken­te­le­mis­tä ja tark­kai­le­mis­ta kau­pun­gis­sa. Eli ote­taan se ho­pe­a­päi­nen kä­ve­ly­kep­pi ja men­nään ol­ki­hat­tu vi­nos­sa ja ote­taan vas­taan mitä tu­lee, py­säh­dy­tään ja ih­me­tel­lään. Pori on niin Kes­ki-Eu­roop­pa jo ruu­tu­kaa­van­sa­kin puo­les­ta. Ei tar­vit­se men­nä Ber­lii­niin, kun voi fla­nee­ra­ta Po­riin.

Fla­nee­ra­ta voi mai­ni­os­ti myös esi­mer­kik­si Rau­man La­pin Sam­mal­lah­den­mä­en mui­nai­sen kal­mis­ton alu­eel­la, jota Laak­so­nen myös suo­sit­te­lee ke­sä­koh­teek­si.

Elina Wallin luonnehtii porilaista huumoria yhtä mustaksi kuin maailman mustin materiaali. Wallinin teksteistä löytyy myös lämpöä. Kuva: Julle Kallio.

Wal­lin toi­mii Kir­vat­sin Jytä -fes­ti­vaa­lin koor­di­naat­to­ri­na ja hä­net voi bon­ga­ta ke­säl­lä myös Me­ri­kar­vi­al­ta, Mer­ry Mar­ket ni­mi­ses­tä kirp­pu­to­ri-kah­vi­las­ta, jos­sa hän työs­ken­te­lee ai­na kun muil­ta töil­tään eh­tii. Laak­so­sen ke­sä­suun­ni­tel­miin kuu­luu muun mu­as­sa mat­ka poh­joi­seen Kil­pis­jär­vel­le, jos­sa hän tu­tus­tuu tun­tu­ri­kas­vei­hin pai­kal­li­sen ra­ja­var­ti­jan opas­tuk­sel­la. Va­lo­pilk­ku­na on myös kah­den­kin kir­jan julk­ka­rit: kau­no­tie­to­luon­to­kir­ja Luon­nok­sen jat­ko-osa Jat­kos ja tu­ris­teil­le tar­koi­tet­tu eng­lan­nin­kie­li­nen kir­ja­ver­sio Suo­men luon­nos­ta The Na­tu­re of Fin­nish Na­tu­re il­mes­ty­vät ke­sän ai­ka­na.

Mikä on kau­nein ke­sään liit­ty­vä mur­re­sa­na?

– Rin­kep­lum­ma. Se tar­koit­taa ke­hä­kuk­kaa. Sa­nan poh­ja­na on rin­geb­lom­ma, joka on sit­ten kään­net­ty vä­hän enem­män suo­ma­lai­seen suu­hun so­pi­vak­si, to­te­aa Laak­so­nen.

Wal­lin ei osaa päät­tää, kum­pi sana on mu­ka­vam­pi, faa­te­ri vai pe­so­fa­ti.

– Pe­so­fa­tis­sa voi en­sin pes­tä pork­ka­nat ja pe­ru­nat. Sit­ten voi vaih­taa ve­den ja lait­taa sii­hen ja­lat. Lo­puk­si voi lait­taa uu­teen puh­taa­seen ve­teen vaik­ka lap­sen. Kun nämä kaik­ki työt on teh­ty, voi men­nä faa­te­riin vaik­ka su­vi­huo­nee­seen, riip­pu­mat­toon, lai­tu­rin nok­kaan tai paa­tin kan­nel­le.

Murrekirjailijat Elina Wallin (vas.) ja Heli Laaksonen kuvattuna Turun kansainvälisillä kirjamessuilla lokakuussa 2013, jolloin kaksikko julisti Porin ja Rauman ystävyyskaupungeiksi. Lipussa kaupunkien vaakunasymboleista ammentava logo. Kuva: Miikka Lappalainen