Jos puu on hyvä, sen he­del­mä­kin on hyvä, mut­ta jos puu on huo­no, sen he­del­mä­kin on huo­no. He­del­mäs­tään puu tun­ne­taan. Te käär­meen si­ki­öt, kuin­ka tei­dän pu­heen­ne voi­si ol­la hy­vää, kun it­se olet­te pa­ho­ja! Mitä sy­dän on täyn­nä, sitä suu pu­huu. Hyvä ih­mi­nen tuo hy­vyy­ten­sä va­ras­tos­ta esiin hy­vää, paha ih­mi­nen pa­huu­ten­sa va­ras­tos­ta pa­haa. Minä sa­non teil­le: jo­kai­ses­ta tur­has­ta sa­nas­ta, jon­ka ih­mi­set lau­su­vat, hei­dän on tuo­mi­o­päi­vä­nä teh­tä­vä tili. Sa­no­je­si pe­rus­teel­la si­nut ju­lis­te­taan syyt­tö­mäk­si, ja sa­no­je­si pe­rus­teel­la si­nut tuo­mi­taan syyl­li­sek­si. (Matt. 12:33–37)

Vie­tän suu­ren osan päi­vis­tä­ni pien­ten ih­mis­ten pa­ris­sa. Eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun olem­me ryh­mäs­sä ul­ko­na tai teem­me yh­des­sä jo­tain uut­ta, huo­maan, kuin­ka her­käs­ti lap­set ais­ti­vat ym­pä­ris­tö­ään. Lap­set ovat kuin pie­niä pei­le­jä, he ime­vät it­seen­sä kai­ken kuu­le­man­sa ja nä­ke­män­sä.

Me ai­kui­set olem­me las­ten elä­män tär­kei­tä suun­nan­näyt­tä­jiä. Näy­täm­me omal­la esi­mer­kil­läm­me joka päi­vä, mi­ten toi­nen ih­mi­nen koh­da­taan ja mi­ten hä­nel­le pu­hu­taan. Kun ai­kui­nen koh­te­lee las­ta kun­ni­oit­ta­vas­ti, pu­huu lem­pe­äs­ti ja pi­tää lu­pauk­sen­sa, lap­si saa hy­vää he­del­mää, sel­lais­ta, jota hän al­kaa it­se­kin ja­kaa eteen­päin. Mut­ta jos ai­kui­nen pu­huu vä­hek­sy­väs­ti, ival­li­ses­ti tai vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti, sama he­del­mä al­kaa kas­vaa lap­sen­kin pu­hees­sa ja te­ois­sa.

Pu­hu­mi­sen lah­ja on yk­si suu­ri luo­mi­sen lah­jois­ta, joka meil­le on an­net­tu. Pu­hum­me sy­dä­men kyl­lyy­des­tä. Alun raa­ma­tun teks­ti muis­tut­taa mei­tä vas­tuus­ta, joka liit­tyy pu­hu­mi­seen. Sa­nat voi­vat sa­tut­taa, mut­ta ne voi­vat myös pa­ran­taa. Jee­suk­sen sa­nat Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa osu­vat suo­raan tä­hän. Hän muis­tut­taa, et­tä pu­heem­me on kuin he­del­mä, joka pal­jas­taa puun laa­dun. Se mitä meis­tä tu­lee ulos sa­noi­na, ker­too sii­tä mitä sy­dä­mes­säm­me to­del­la liik­kuu. Lap­sen kor­viin lau­sut­tu hyvä voi jää­dä elä­mään vuo­sik­si ja vai­kut­taa koko hä­nen tu­le­vai­suu­ten­sa.

Mei­dät on tar­koi­tet­tu pu­hu­maan hy­viä sa­no­ja toi­sil­lem­me: roh­kai­sua, toi­voa ja siu­naus­ta. Evan­ke­liu­mi on iloi­nen sa­no­ma Jee­suk­ses­ta. Se on pu­het­ta, joka nos­taa, kan­taa ja an­taa uu­den alun. Kun siu­nauk­sen sa­nat tu­le­vat osak­si ar­ke­am­me, ne ra­ken­ta­vat mei­tä ja ym­pä­ril­läm­me ole­via ih­mi­siä. An­ne­taan sy­dä­mem­me täyt­tyä hy­vyy­del­lä, jot­ta pu­heem­me vä­lit­täi­si sitä eteen­päin.

San­na Sengst­röm

vas­taa­va las­te­noh­jaa­ja

Noor­mar­kun seu­ra­kun­ta