Uu­si lu­ku­vuo­si on jäl­leen al­ka­nut. Osa op­pi­lais­ta ja opis­ke­li­jois­ta on pa­lan­nut tut­tuun luok­kaan tur­val­li­sin mie­lin. Toi­sil­le en­sim­mäi­nen kou­lu­päi­vä uu­des­sa ryh­mäs­sä on voi­nut tun­tua jän­nit­tä­väl­tä tai jopa pe­lot­ta­val­ta.

Moni löy­tää uu­des­sa ryh­mäs­sä paik­kan­sa no­pe­as­ti, toi­sil­la se vie enem­män ai­kaa. Jo en­sim­mäi­si­nä päi­vi­nä mie­les­sä voi ol­la tär­keä ky­sy­mys: Kuu­lun­ko minä tä­hän jouk­koon?

Jul­ki­suu­des­sa pu­hu­taan pal­jon op­pi­mi­ses­ta ja kou­lu­me­nes­tyk­ses­tä. Lii­an vä­hän kui­ten­kin pu­hu­taan sii­tä, et­tä ih­mi­nen op­pii ja voi hy­vin vas­ta sil­loin, kun hän ko­kee ole­van­sa hy­väk­syt­ty.

Sik­si ha­lu­an esit­tää yh­den yk­sin­ker­tai­sen pyyn­nön eri­tyi­ses­ti niil­le, joil­le ys­tä­vys­ty­mi­nen on help­poa. Kat­so­kaa ym­pä­ril­len­ne. Huo­mat­kaa myös hil­jai­sim­mat ja kut­su­kaa mu­kaan. Yk­si sana, yk­si hymy tai vie­reen jä­tet­ty va­paa paik­ka voi muut­taa toi­sen koko lu­ku­vuo­den.

Sama pä­tee myös työ­pai­koil­la ja va­paa-ajal­la. Jo­kai­nen meis­tä et­sii omaa paik­kaan­sa ja ha­lu­aa tun­tea kuu­lu­van­sa jouk­koon. Moni var­mas­ti muis­taa, mil­tä tun­tui men­nä en­sim­mäis­tä ker­taa uu­teen ryh­mään, työ­yh­tei­söön tai har­ras­tuk­seen.

Kou­luis­sa ei saa ol­la ti­laa kiu­saa­mi­sel­le ei­kä vä­ki­val­lal­le. Työ­yh­tei­söis­sä ei saa ol­la ti­laa vä­hät­te­lyl­le tai ul­ko­puo­lel­le jät­tä­mi­sel­le. Hyvä yh­tei­sö ra­ken­tuu hy­vin pie­nis­tä te­ois­ta, ku­ten ter­veh­ti­mi­ses­tä ja kuun­te­le­mi­ses­ta sekä sii­tä, et­tä teh­dään kah­vi­pöy­däs­sä ti­laa vie­lä yh­del­le.

Myös har­ras­tuk­sis­sa, ver­kos­sa ja muis­sa ar­jen koh­taa­mi­sis­sa jo­kai­sel­la on oi­keus tun­tea olon­sa tur­val­li­sek­si ja ar­vos­te­tuk­si. Yh­tei­söl­li­syys ei ole vain jon­kun vas­tuul­la. Se on mei­dän kaik­kien te­ko­ja ja syn­tyy sii­tä, et­tä otam­me toi­sem­me mu­kaan ja koh­taam­me kun­ni­oit­ta­vas­ti.

Lo­pul­ta kyse on hy­vin pie­nis­tä asi­ois­ta. Ter­veh­di­tään, kuun­nel­laan, ky­sy­tään mu­kaan ja teh­dään ti­laa. Em­me ai­na voi tie­tää mitä toi­nen käy läpi, mut­ta voim­me päät­tää, et­tä nä­em­me hä­net.

Jo­han­na Ran­ta­lai­nen

Ko­ke­mä­ki, opin­to-oh­jaa­ja

edus­kun­ta­vaa­lieh­do­kas (kesk.)

kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu